Kirja kirjalta

Nicholas Drayson: Confessing a Murder

2011-08-06T19:37:00.039+03:00

There is a pleasure in the pathless woods,

There is a rapture on the lonely shore,
There is society, where none intrudes,
By the deep sea, and music in its roar:

I love not man the less, but Nature more.

- Lord Byron

“view of Darwin never before seen.”

Kosmopoliitti luonnontieteilijä Nicholas Drayson hämmästytti (minua siis, muusta maailmasta en tiedä) esikoisellaan Confessing a Murder (2003). Väitöskirjan jälkeen on kynänjäljestä kuivuus karissut ja irrottelu saa alkaa. Rakenne on toki mietitty, siirtymäkohdat tarkoin harkittuja, ja kaikessa sisällön fantastisuudessakin rationaalinen kertojaääni kulkee kirkkaankultavana läpi. Mutta kirjallinen valmius ja tarinankerronnan hallittu pihtaus-paljastus-tekniikka miellytti tätä lukijaa. Jotain tieteilijän eksaktiutta on toki tähän myös lorahtanut. Mutta ei hätää, fiktio toimii. Viimeistä pistettä myöten.

Leikkitieteellisestä otteesta piittaamatta teos livahtaa tarkkarajaisista karsinoista karkuun kuin satajalkainen. Tätä ei saa hyönteisen lailla lävistettyä neulaan, eikä lajia nimetyksi. Sen sijaan Draysonin kirja on jännästi uusia kategorioita kutsuva, tämä on kuin lukisi jotain evoluutiofiktiota, luonnontiededekkaria, ötökkäfantasiaa, luomiskertomusta...

Mutta aika mahtavaa! En ole ennen lukenut vastaavaa.

Confessing a Murder -nimi on lainaa itsensä Charles Darwinin kirjeestä, jossa hän kertoo ystävälle, että paljastaessaan teoriansa evoluution mekanismeista ja samalla kieltäessään Raamatun kirjaimellisen tulkinnan hänestä tuntui kuin olisi tunnustanut murhan. Kova paikka teologille, kuten Drayson tässä fiktiivisessä Darwinin 'elämäkerrassa' terävästi kuvaa. Ensin pidin nimeä outona, koska se tuntui viittovan harhaan, vievän lukijan odotukset ihan metsiin, mutta lopulta tajusin jujun -- tuskin parempaa nimeä tälle löytyisi. Punnittu juttu, myös kirjan nimi. Drayson seems to be in total control.

Kirja nosti esiin ikävuosirenkaitteni ytimistä sen pikkutytön joka kantoi sänkipellolla taskussaan sammakoita, syötti heinänkorrella maitotippoja hiirenpojille. Ja nylki kyyn. Joka näki ensin luonnon, sitten ihmisen sen osana. Joka luki pian lukemaan opittuaan Mary E. Patchettin eläinkeskeisiä kirjoja ja suorastaan eli niissä.

-- what great divide exists between people who are aware of the natural world and those who are not.
(s. 15)

Mutta Drayson ei tyydy vain kuvaamaan luontoa, tiedostamaan ja fiktisoimaan sen lainalaisuuksia, Drayson myös luo luontoa, kehittää kirjaansa kokonaisen villin eläimistön, rakentaa täydellisen ekosysteemin mystiselle saarelle, joka sittemmin sulaa vulkaaniseen räjähdykseen ja katoaa mereen.

Draysonin kertoja annostelee erillisiä episodeja joissa oppituntimaisesti mutta kerronnan keinoja säästelemättä keskitytään yhteen lajiin kerrallaan. Kertoja kertoo rauhaa rakastavista, vuohimaisista, hellyttävistä gadzokseista joilla on tunnusmerkillinen keltainen natriumkloridipahkura (ehtaa pissaa!) hännäntyvessä, ja koppakuoriaisia roikkumassa sieraimissa. Hän kertoo mutapääskyistä jotka horrostavat talvet lammen pohjassa. Hän kertoo naarassammakoista joiden suuhun koiras loikkaa parittelemaan -- ja päätyy lopulta osaksi naaraan ruuansulatusta. Hän kertoo vampyyrimistelistä: mistelin kärhimäisistä ulokkeista jotka tunkeutuvat pesään imemään linnunpojan verta. Kertoo mutukaloista jotka voivat elää tuliperäisen saaren kirjaimellisesti(!) kiehuvissa jokivesissä keittymättä kuoliaiksi! Hän kertoo papukaijoista jotka pudottavat kaikki höyhenensä ja muuttuvat nahkalinnuiksi. Ravuista jotka kaatavat kokonaisia palmuja. Liskoista joiden kameleonttimainen muuntautumiskyky saa ne täydellisesti sulautumaan taustaansa: vaikkapa liikasormeksi kämmeneen!

Ja kaiken tämän kiehtovan uuslajien temmellyksen rivien lomassa kertoja kertoo seksiskandaaleja tihkuvan tarinan suvusta, joka sotkee asiansa oikein kunnolla, ja pienistä jälkeläisistä jotka kantavat isiensä 'syntien' seuraukset. Siitä mikä erottaa ihmisen eläimestä: taju oikeasta ja väärästä.

Kirjan kertoja nimeää lajinsa, sillä nimeäminen on ottamista haltuun, omakseen ottamista. Tulemista tutuksi. (Tuttua, olen kirjoittanut tuosta täällä itsekin.)

Välin olin hätää kärsimässä Draysonin pudotellessa nimiään koko mielikuvituksensa kyllyydestä: kirjassa on aimo joukko sanoja, joita on turha sanakirjoista hakea. Silti ei-syntyperäisen englannilla pärjää tämän kirjan kanssa mainiosti kun pistää kuvittelukykynsä peliin. Tämä on tavattoman hauska kirja. Siis myös.

Kaiken laji-irrottelun ja eläimellisen kekseliäisyyden ytimessä on kuitenkin kultaisen pillerinpyörittäjän arvoitus ja metsästys, eli kertojan kiihkein pyrkimys: löytää kovakuoriainen, lantakuoriainen, jonka panssari on hohtavaa kultaa... Äärimmäisen harvinainen laji, josta Darwin kovasti ilahtuisi. Kertoja uskoo, että jos hän voisi vielä tuoda kuoriaisen Bobbylle (Darwinille) kaikki kääntyisi taas hyväksi. Hyvittyisi.

Koko kirja kerrotaan ikään kuin puhutteluna, kirjeenä, päiväkirjana, omistuksena -- tunnustuksena -- Darwinille, yhdelle kertojan suurista rakkauksista.

Tässä kirjassa paljastetaan myös kuka sen evoluutioteorian oikeasti keksikään...

Mainio, kerrassaan mainio.

***

Luin kirjaa öisin piilopirtin uumenissa, pikkuisessa hirsimökissä, jonne ovenavauksen ihmisvanassa livahti usein hyttynen tai kaksi. Tämä vampyyri ehti jo imaista uhriaan, ennen kuin löysin sen pullean verimahansa kanssa hortoilemasta pitkin seinää:

Without sex, there can be no evolution?
(s. 275)

Bolaño: Kesyttömät etsivät

2011-04-17T00:20:00.012+03:00

suomentanut: Einari Aaltonen

"Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragediaan."

Matkalla, mutta mihin

Olin niiiiiin valmis pitämään tästä kirjasta. Olin satavarma että kolahtaa, kovaa ja kunnolla. Odotukset leijuivat katossa ja vähän yli. Ajattelin että kyllä se sävy siitä syvenee, kun päästään Maderon teinipäiväkirjasta oikeaan alkuun, itse kirjaan. Mutta mutta. Kyytiin ei pääse. Tarjotaan vain jalansijat ja kiikarit; tiiraa nyt tätä, mutta kaukaa. Teinipäiväkirja muuttui interrail-päiväkirjaksi, tai tarkemmin, on the road -nooteiksi, sitten sävy muuttuu (ikään kuin) jonkun päivälehtitoimittajan lyhytlausein kuittailevaksi hahmotelmaksi tulevasta haastattelusta, joukoksi irrallisia translitteroituja äänitteitä. 'Toimittaja' ikään kuin kiertää haastattelemassa ihmisiä, jotka joskus kenties ovat tavanneet Arturo Belanon tai Ulises Liman, erään kirjallisen undergroundliikkeen viimeiset edustajat, mutta ei saa haastateltaviaan kuriin, vaan nämä jorisevat sitä sun tätä epäolennaista, itselleen tapahtunutta, usein merkitysvapaata assosiaatiota.

Kirjan kokoon käärivässä kehyskertomuksessa teinikirjuri Madero kertoo alussa miksi joukko nuoria hyppää Impalaan ja pakenee Sonoran autiomaahan ja kirjan lopussa, miten siinä paossa lopulta käy. Sonoraan lähdetään koska Belano ja Lima yrittävät pelastaa sutenöörinsä vainoaman prostituoidun, Lupen, ja teinikirjuri joutuu vahingossa mukaan. Samalla odysseiallaan he etsivät kirjallisen liikkeensä perustajaa, Cesárea Tinajeroa, jonka runoilijuuden paisuva kupla ei voi muuta kuin poksahtaa.

'Keskustelu' keskustelusta ei ole keskustelua

Ongelmani on omani, toki, sillä kaiken takana on vain käsitys kirjallisuudesta. Postbeat-sukupolven ääni on juuri tätä; evvk:ta, lakonista, syrjäytynyttä, pintafaktoja latelevaa, listaavaa, väritöntä, adjektiivitonta, pinnallista nimienpudottelua, passiivisena vastaanottavaa. En tiedä. Mutta varmaa on että bolañolainen ilmaisu ei tuo minulle kokemusta, että vau! nyt luen kirjallisuutta. Ehkä kirjallisuusmaku on selittämättömän yksilöllinen kuten musiikkimaku. Bolaño tietoisesti hylkäsi perinteisen lattarigenren, maagisen realismin -- "se löyhkää!" -- suorastaan kirjoitti sen vastaisesti. Minulle taas maagisen realismin tuoksu on feromonia. Ja makuni on sillä läpäisty. Tahdon että kirjallinen kieli on valovuosien päässä arjesta, keittiönpöydästä, että kirjallisuudessa on mahdollisen rajat ylittävää taikaa. Jos tykkää barokista, miten funktionalismi voi miellyttää?

Kuvitellaanpa tilanne. Bolaño tapaa Pentti Saarikosken ja Hannu Salaman Kosmoksessa.

Mitä tahtoisit siitä kuulla?

No, ei se mitään.

Tähän tyyliin Bolaño kuitenkin sanaansa tarjoaa: Pentti tuli pöytään, sillä oli pitkä tukka, se tilasi pullon vuoden 1967 mezcalia. Hannu sytytti röökin. Luettiin vähän runoja, keskusteltiin kirjallisuudesta. Rahat loppui. Soitettiin kustantajalle. Se tuli taksilla ja maksoi laskun. Otettiin taas vähän kuppia. Tuli yö. Äijät lähtivät.

Tai ei, ei sentään noin hauskaa. Bolañon kustantaja ei edes tulisi!

Miltä se minulle näyttää: selostusta vailla substanssia. Se, mikä itseäni kismittää lakonisessa tyylissä, on että viitataan toisaalle, aina toisaalle, mainitaan asioita jotka eivät ole läsnä, eivätkä tulekaan; mainitaan runoja, käydään jatkuvaa keskustelua kirjallisuudesta mutta ei sanota mitään; kirjallisuudesta puhutaan kuin poissaolevasta henkilöstä. Viittauksella ei ole maalia. Lopulta -- mitä sanotaan? Se itse mainittu ja viitattu suorastaan loistaa poissaolollaan. Onko kiinnostavaa, jos kirjan päähenkilöksi otetaan suureellisesti kirjailija Jorge Borges, mutta hän ei puhu, ei ajattele mitään, ei tee mitään sellaista mitä jokainen ei tekisi joka päivä. Kerrotaan sieltä viiden metrin päästä, että Borges kirjoittaa pieneen mustakantiseen vihkoonsa, mutta siihen ei sitten kurkita.

Oikeasti. Jos on kiinnostunut kirjallisuudesta, sitä ei tahdo katsoa kaukaa. Sen tahtoo päästää sisäänsä, tuntea miten se survoutuu sisään ja täyttää, täyttää joka solun kokemuksella joka siirtyy osmoosin voimalla sanoista verenkiertoon. Tuota kokemusta ei tule Kesyttömistä etsivistä. Se pysyy (vähintään) puolen metrin etäisyydellä.

Vielä esimerkki lakonisesta selostustyylistä, itse kirjasta (s. 435) (sivu voisi olla ihan mikä tahansa ja aina löytyy):

...tapasin Siverradossa miehen, putkiasentajan ja menin sänkyyn hänen kanssaan. Se ei ollut hyvä kokemus. Putkiasentaja oli nimeltään John, ja hän halusi toisenkin kerran ulos kanssani. Kieltäydyin, sanoin, että yksi kerta riitti. Kieltäytymiseni ei hetkauttanut häntä, vaan hän alkoi soitella minulle joka päivä. Kerran äitini vastasi puhelimeen, ja hetken hän ja putkiasentaja sättivät toisiaan. Viikkoa myöhemmin äitini ja minä päätimme lähteä lomalle Meksikoon...

jne. jne. jne. jne.

- So what, where's the beef, hohhoijaa, ynnä muita petettyjä hymähdyksiä. Ulkokohtaista, kylmää, raportinomaista, yksinkertaisesta kielestä ketjutettua tapahtumattomuuksien virtaa. Ei myy minulle. Ok, kirjailija on kuollut, mutta sympatiapisteitä ei heru.

Melkein itken ilosta kun joku luku äkkiä päättyykin kirjalliseen lauseeseen:

"Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragediaan."

Ja kun kirjalliset loppulauseet vielä ketjuuntuvat, hymyilen hetken. "Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragikomediaan. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy kryptografian harjoitukseen. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy kauhuelokuvaksi. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tyhjyydestä kaikuvaan valitusvirteen."

No niin. Asiaa.

Nyt päästään keskusteluun. Monologiin ainakin. Ja onhan monologi jo kirjallinen termi.

Äänet

Nyt merkityksiin, kun makuasiat on sivuutettu.

Etäännyttävä kirjuri kertoo paljon jo sillä että ei kerro. Muodosta tulee sisältöä. Nimien pudottelulla kirjallisuudessa on muutakin tarkoitusta kuin kirjailijan itsetunnon kohennus. Luettelot, lakoniset huomautukset, listat, kylmät faktat, nämä viestivät, että kaikki kokemukset ovat samanarvoisia:

Hän ampui kuulan kalloonsa.
Hän lähti ulos.

Mitä eroa.

Sama efekti syntyy kirjan polyfonisesta kerronnasta. Ääniä on useita, eikä kuitenkaan ole; kaikki on kerrottu samalla lakonisella äänellä. Bolaño olisi voinut hyödyntää tätä rakennetta loputtomiin: antaa kullekin puhujalle sävynsä, mutta ei. Tasaäänisyys jyrää, niukkuudesta ei tingitä. Toteavuutta ei rikota turhilla adjektiiveilla tai elämyksillä, tunteet nujertuu kivikoviin kirjaimiin.

Bluffia

Sitten päästään rakenteelliseen ironiaan. Kuulkaas tätä: (s. 341):

Belano ja Lima eivät olleet vallankumouksellisia. He eivät olleet kirjailijoita. He kirjoittivat runoja, mutta en usko, että he olivat runoilijoitakaan. He olivat huumediilereitä. -- Luulen, että he eivät olleet edes seksuaalisia olentoja. -- Kuolleita kaluja. (s. 343)

Silmiin osuu sana 'bluffia'. Tämä koko kirjallinen koreilu, koko sanasaasta on pelkkää bluffia. Kirjailija voi naama pokerina lausua sarjan lukuja jotka eivät merkitse mitään ja esittää että niissä on kaiken olevaisen ydin. Elämän tarkoitus on 42. Pääsylippu kirjalliseen kaanoniin takaa vakaan paskanjauhamisenkin jalostuvan kirjalliseksi kieleksi?

Miksi nuoret, lukijamme, eivät huomaa, että olemme valehtelijoita? Riittää, kun katsoo meitä! Pärstästämme näkee, että olemme huijareita! Silti he eivät huomaa mitään, ja me voimme lausua kenenkään estämättä: 8, 5, 9, 8, 4, 15, 7. -- voimme ylistää hinttiä hänen hillittömästä heteroseksuaalisuudestaan, impotenttia hänen viriiliydestään ja aisankannattajaa hänen tahrattomasta kunniastaan. Eikä kukaan älähdä. On vain öinen hiljaisuus, kun konttaamme kohti valoja, jotka joku on arvoitukselliseen aikaan ja käsittämättömän lopullisesti meitä varten sytyttänyt. --
(s. 506)

Oivaltavaa. Vastuu siirtyy lukijalle.

Hetkinen, alan pitää tästä jo enemmän. Tämänkin Bolaño nyt minulle näyttää, kirkuvin kirjaimin:

Se että haahuillaan juonetta, pointti hukassa, se juuri on ihmisen kuva.

Annu Kekäläinen: Leiri

2011-03-12T22:22:00.012+02:00

Tarinoita ihmisistä jotka haluavat kotiin.

Käärmeen avoin kita
ylsi maasta tuon puun latvaan.
Kokonainen kylä käveli sisään.
Sitten käärme sulki suunsa.

Yom (Sudan)

Ihan joka valkonaaman pitäisi lukea tämä kirja.

Annu Kekäläinen on taitava mutta taivastelematon pakolaisaseman ja vankilamaisten leiriolojen tulkki, rehellinen ja jopa runollinen kertoja.

Teos tuo toiseuden kokemuksen niin lähelle, että kuva kääntyy: tämä peili heijastaa
länsimaista kollektiivista häpeää.

Leiri veti sanattomaksi. Pitkään aikaan kirjan jo luettuani en osannut siihen sanoin tarttua, se vaan velloi epämääräisenä kokemuksena sisuksissa. Hapuilua tämä on nytkin. Eikä vähiten siksi, että kirja on niin runsas ja tiukka tietopakkaus, että on vaikea valita mistä purkamiseen ryhtyisi.

Kekäläinen dokumentoi pakolaisongelman syitä laajemmin panoroiden pitkin Itä-Afrikan mannerta, ja silti hämmästyttävän tarkasti. Aikajana liukuu leirin perustamisajoista, vuodesta 1992, tiedonkeruun fokukseen, kevääseen 2008, jonka Annu itse vietti leirillä. Kirjoittaja selvittää pakolaisuuden lähihistoriaa konflikteineen, maanosien ja heimoriitojen yleisnäkymistä astutaan sisään inhimilliseen kokemukseen ja yksilön tarinaan. Järjettömiin kuvauksiin siitä miten kekseliäin tavoin ihminen on ihmiselle peto.

Kansalais- ja avustusjärjestöjen työ saa arvonsa, mutta vailla kosmeettista silottelua: tietoisuus yleisestä korruptiosta ja molemminpuolisesta opportunismista käy pian selväksi. Näin se on: jopa humanitaarista työtä riivaa korruptio: on tekaistuja kansioita, on kiintiöpakolaisuuksien myyntiä; kuin ihmiskauppaa mutta kääntäen. On ennen kaikkea järjetön kiire kun pysähtynyt aika sykähtää hetkeksi liikkeelle. Leirin hallintaa kun riivaa työntekijöiden vaihtuvuus, yhden tekijän avuttomuus ja kyvyttömyys toimia loputtomassa ketjussa. Tästä taas seuraa sitoutumattomuus, toivottomuus, lopulta turtumus.

Pakolainen tekee parhaansa päästäkseen leiriltä pois. Jos traagisten tarinoiden kehittely nopeuttaa ulospääsyä, niin traagisia tarinoita saamanne pitää. Totuus on joustava, kun on elämästä kyse. Hyvästä elämästä. Jossain muualla – missä tahansa muualla.

Niin, missä on tahto on myös tie. If there's a will, there's a way. Mutta entä kun se tahto on tapettu ja ihmiskehot aidattu kuin eläimet tarhaan, kenen tahto sen kestää?

Leirin vankina

Kakuman pakolaisleiri perustettiin jo 20 vuotta sitten Kenian rajaseudulle kun suunnaton joukko väkivaltaisuuksia pakenevia sudanilaislapsia vaelsi Kakumaan halki aavikon, joukko joka tunnetaan nimellä kadonneet pojat. Nyt jo yli 70 000 ihmistä kahdeksasta eri maasta yrittää elää pysyväksi jämähtäneissä tilapäisoloissa ainutkertaista elämäänsä. Eräänlaisessa välitilassa, ei-missään.

Leiriolot kuulostavat vankilalta: ihmiset on aidattu sisään, ilman lupalappua ei ole poistuminen. Pakolaisilla ei ole oikeutta edes työntekoon. Poliisitkin ovat pitkälti korruptoituneita ja oikeudenkäyttö mielivaltaista; Kenian lait pätevät vain teoriassa. Aidat ympärillä eivät silti tuo turvaa, ne eivät estä toistuvia hyökkäyksiä leiriin, ryöstöjä ja ammuskelua; veritekoja ja raiskauksia kun paimentolaiset tai yksittäiset hyökkääjät aavikolta tahtovat lohkaista leirin suhteellisesta hyvinvoinnista osansa. Kakuma on aavikkokaupunki jonka aidan kurkistusaukoista viidakonlait luikertelevat sisään.

Ja yhtä lailla YK:n avustusjärjestöjen työntekijät lymyävät luodinkestävän tupla-aitauksensa suojissa. He piiloutuvat byrokratian, sääntöjen ja protokollien näkymättömään suoja-aitaan; paradoksaalisesti, sillä leiristä ei ole minkäänlaista yhtenäistä historiikkia, ei mitään kokonaiskuvaa, kaikki on hajanaista fragmenttia ihmismuistissa, satunnaisissa merkinnöissä järjestöjen kansioissa, ja silti, YK:n työntekijät varjelevat leiristä maailmalle annettavaa kuvaa kuin omaansa.

Pakolaisen muistijäljet

Tässä vaiheessa tajuan miten mittavan ja mahtavan työn Kekäläinen on dokumentillaan tehnyt: hän ei ole kirjannut ainoastaan koko valtaisan leirin historiikkia vaivattoman sujuvaksi ja detaljeilla rikastetuksi kansojen vaiheiden kuvaukseksi, vaan hän kirjaa talteen yksilöllisiä muistoja -- inhimillistä, muistinvaraista kokemusta. Lukutaidottomien, limbossa leijuvien, kansantuntonsa kadottaneiden tarinaa. Kerronta kulkee kauniisti, hivelee aika ajoin kaunokirjalliseen tasoon yltävällä ilmaisullaan. Annu kirjoittaa nämä ihmiset oleviksi.

Saako nauraa

Hervottomia huumorin pilkkeitäkin sinkoilee kappaleessa "Herra Arif ulkoilee". Aiheen vakavuudesta huolimatta ei voinut olla hymähtelemättä, nappisilmäinen herra Arif tarjoaa tervetulleen comic reliefin tragedian lomaan. Milloin hän rapistelee keksipaketilla kuin pieni hiiri, milloin ravaa kärppänä suojattua rinkiään iltalenkillä, aitojen välisessä kuilussa. Arifkin asuu turvaumpiossaan, tähyilee tirkistysaukoistaan leirin kaaokseen.

Katseen suunta

Mutta Arif puhuu myös asiaa, ja Annu kirjaa: YK:n pakolaisjärjestö järjestelee pakolaiskysymystä kolmen kestävän ratkaisun kautta: 1) vapaaehtoinen kotiinpaluu, 2) paikallinen integraatio tai 3) kiintiöpakolaispaikat kolmansiin maihin. Mutta Arifin ja Annun katse tavoittaa eri asiat: Arif näkee massat, pakolaiset ruokakorttinsa numeroina, ruokittavat suut, paljouden, Annu taas pysähtyy, näkee ihmisen, kuuntelee yksilöä.

Tarinat

Kakuman pakolaisleiri rajaa aitojensa sisään 70 000 erilaista tarinaa, Kekäläinen nostaa niistä esiin muutaman. Numerot ja ihmismassat on lukijan helppo sivuuttaa pysähtymättä, mutta yksilön kipeä kokemus seisauttaa, liikuttaa. Lapsenmurhat viidakkoveitsillä, julmat raiskaukset perheenjäsenten silmien edessä, miesten harjoittama sadistinen väkivalta joka käännetään naisen syyksi, orpolapset joilla ei ole ketään pitämässä huolta, teiniprostituoidut jotka eivät välitä suojata itseään taudilta, koska seuraus on heille ihan se ja sama. Niin, Annu kertoo lapsista joilla ei koskaan ollut ketään pitämässä huolta. Eikä tule. Se on melkein liian surullista luettavaa mukavalla kotisohvalla tuhansien kilometrien päässä, niin surullista että herättelee tervettä tahtoa tehdä asioille jotain. Mutta mitä? Tahdo tehdä jotain on melkein yhtä suuri kuin kyvyttömyys tietää mitä tehdä. Länsimainen avuttomuus on rajaton.

Mutta liukkaimmankaan kerronnan köyttä ei niellä naiivisti, kaikkeen uskoen. Annu on tietoinen pelistä jota leirillä pelataan. Kaikki tahtovat Amerikkaan, ihanuuksien ihmemaahan. Tehokkaan ja uskottavan tarinan kertoja kerää pisteet joilla saa passin uuteen elämään. Seulo sieltä sitten todet epätotuuksien joukosta, erottele totisin hätä tekaistusta.

Ruma, ratkaiseva raha

Raha ratkaisee välittömän puutteen, mutta ei poista syitä, ei estä seurauksia. Ratkaisun pitäisi olla pysyvämpi kuin nopea raha. Ei pidä kantaa nälkäisen eteen kalaa, vaan opettaa hänet kalastamaan.
Itse asiassa koko leirin elämä perustuu epäluottamukselle, jota raha säätelee. Kaikki on kaupan; kiintiöpaikat, paperit, seksi, ruoka-annokset, jännittävämmät elämäntarinat joilla pyrkiä tavoitteeseen. Eikä lopulta mikään tunnu olevan kiellettyä, ei edes ihmisten ampuminen. Leirilläoloajan lopulla Annun terve epäluuloisuus uupuu nihilismin rajoille. Leiriläisten elämän tyhjyys tarttuu, se tarttuu myös lukijaan, ikään kuin imee vakuumiinsa. Näyttää sitä karua totuutta millaista se on, kun elämän ainoa sisältö on vain olla, olla hengissä.

Leiri tarjoaa karun näkymän kotoisan pikku lintupönttömme suojista, ulos toiseen todellisuuteen. On tärkeää että tämä kirja on julkaistu.

"Ja minä koetan selvittää maanpaon aikatilan olemusta, kokemusta jossa paikan ja ajan akselit liukuvat limittäin, lomittain, liikkuvat aivan sekaisin keskenään niin, että viimein on vain pakolaiskaupungin suljettu aika ja tila, loputon nykypäivä jossa paradoksaalisesti viipyvät myös kaikki koskaan koetut hetket venyen, vanuen, itsensä ikuisuuksiin ulottaen. Ja tulevaisuus vyöryy autiona päin, kun ihmisellä itsellään ei ole lupaa mihinkään liikkua."
(Leiri, s. 35-36)

Cormac McCarthy: Tie

2010-08-28T23:21:00.008+03:00

suomentanut Kaijamari Sivill

Tie on lohduton dystopia maailman tilasta jonkin nimeämättömän katastrofin jälkeen. Aurinko on vain kaukainen kajastus taivaan täyttävän tuhkasumun takana, maa on palanutta, linnut kadonneet, eikä ihmisillä ole juuri muuta syötävää kuin toisensa. Ihmiskunnan rippeet karttavat toisiaan, pysyttelevät toisiltaan piilossa; syö tai tule syödyksi.

Isällä ja pojalla ei ole jäljellä muuta tarkoitusta kuin pysyä hengissä ja liikkeellä: edessä on vain tie. He suuntaavat etelään, missä on kenties enemmän valoa, ja vähemmän kylmää -- talvi ajaa heitä takaa. Mutta he tahtovat pitää kiinni hyvyydestä, vaikka viimeiseen saakka: he ovat tulenkantajia, viimeinen valonkaje sivilisaatiosta; eivät alhaisia kannibaleja.

Kirja on mustasta maailmanlopun tunnelmasta huolimatta kauniin riipaisevasti kirjoitettu; se kertoo miten pitkälle rakkaus lapseen kantaa. Mies on niin sairas, että 'poika yksin erottaa hänet kuolemasta'.

McCarthylla on omintakeisen täsmällinen, maailmoja luova ääni.

Rikos kannattaa - ainakin Pattersonille

2010-07-09T22:22:00.005+03:00

Edellisessä kirjallisia ilmiöitä käsittelevässä koosteessa
listasin oivia kirjailijan markkinointikikkoja, jotka eivät jää
huomaamatta jos tekijä kaipaa julkisuutta teoksilleen. Tässä
jutussa kerrotaan mm. siitä miten kirjailija ulkoistaa työtään.

Rikos on kansainvälistä

Dekkari on helposti kansalliset rajat ylittävä genre jo siksi, että kirjallisten ansioiden sijasta pääpaino on juonen liikkeessä: siinä mitä tapahtuu ja miksi. Juoni kääntyy kielelle kuin kielelle. Yhdysvalloissa tosin käännösfiktiota julkaistaan nihkeästi: vain 3 % julkaistuista titteleistä (jonkun Bowkerin mukaan), Euroopassa taas 25--40 % titteleistä on käännettyä kirjallisuutta. Stieg Larssonin huikea menestys muualla maailmassa mursi USA:n jään; rahalle perso Jenkkilä pyrkii nyt samalle jaolle. Larssonin Millenium-trilogiaa onkin myyty jo yli 40 milj. kpl; yksin Jenkeissä 6 miljoonaa. Kielirajoja ylittäviä uusia myyntinimiä haetaan USA:ssa nyt kiivaasti.

USA:ssa rikoskirjallisuuden sosioekonominen paino on vielä höyhensarjaa verrattuna eurooppalaiseen ja erityisesti pohjoismaiseen dekkariperinteeseen jossa yhteiskunnalliset teemat korostuvat. Tappoa tapon vuoksi ei Pohjoismaissa lueta, ja massojen viihteeseen luetaan pikemminkin rakkaus kuin rikos.

Patterson ulkoistaa

Markkinoinnin ammattilaisenakin tunnettu James Patterson on käyttänyt trilleröintityössään kirjailijaparia jo vuosia, mitenpä muuten herra selviäisi julkaisuohjelmastaan, ja suoltaisi markkinoille vuotuiset about yhdeksän kirjaansa. Pattersonin oppipojista jokunen on jo päässyt varjokirjailijan roolista kokokirjailijaksi ihan omilla ansioillaan, esim. Andrew Gross, jonka pehmotrillereitä (oma määrittelyni) on suomeksi julkaistu kaksi (Sininen vyöhyke ja Syvissä vesissä -- kielellisesti kliseevoittoisia, rakenteeltaan ja sisällöltään enemmän keskivertokamaa. Tosin Grossin näkökulma on yllättävän feminiininen, ote liki tunteellinen, mikä tietysti ansioksi katsottakoon pattersonilaisen machosankarin jälkeen. Pattersonin etsivällä kun on heila joka kaupungissa ja lapsia miltei yhtä monta, esim. omistautunutta isäroolia vetävä Alex Cross oikeasti vain käyttää naisia; koko kasvatustaakan hän sysää mieluusti ikivanhalle mammalleen; koti on poliisille paikka jossa käydään kääntymässä ja löpöttämässä katteettomia lupauksia lapsille. Hah haa, kärjistetty mutta ei ihan katteeton syytös).

Nyt Patterson lanseeraa Private-sarjan ja jakaa samalla sen valtakirjoja eurooppalaisille kanssakirjailijoilleen. Tulevana kirjailijakumppanina Patterson mainitsee mm. brittitrilleristin Mark Pearsonin. Eräänlainen partnership-idea on siis levittäytymässä kirjojen tehtailuun, elokuvissa käsikirjoittajaryhmät ja kimppakirjurit ovat toimineet jo vuosikymmeniä, myös kirjailijan kammion yksinäisyys on jo murrettu. Sapluuna ei taatusti istu muihin kuin kaavaan kirjoitettuihin jännäreihin, viihteeseen jotka ei kysy kirjallisten ansioiden ja äänen perään. Ja Pattihan on tunnetusti kaavan mestari.

Englannin lisäksi kirjailijakumppaneita löytyy Saksasta, Italialasta ja Australiasta. Patterson siis levittää nimeään, soluttautuu yhä laajemmin eurokirjamarkkinoille. Ja vastavuoroisesti pientä eurotrilleristiä odottaa mahdollisuus tehdä läpimurto rapakon takana. Isosti. Yhteistyö Liza Marklundin kanssa oli siis alkusoittoa. Yllättävää tuskin on, että dekkaristiparin yhteistuotos sai ristiriitaisen jollei suorastaan nihkeän vastaanoton kriitikoilta: Ruotsissa kun rikoskirjallisuudella on perinteisesti muutakin annettavaa kuin pelkkä kaava.

***

2.9.2010:

Talouslehti Forbesin mukaan James Patterson oli v. 2009 maailman suurituloisin kirjailija. Tienestiä kirjoistaan ja niihin liittyvistä oheistuotteista Patterson rahasti 70 miljoonaa dollaria eli yli 55 milj. euroa. Seuraavaksi myydyimmät: Stephenie Meyer (40 milj. dollaria), Stephen King (34 milj.) ja Danielle Steel (32 milj.), viidentenä brittitrilleristi Ken Follett (20 milj. dollaria). Seuraavat: Dean Koontz (18 milj.), Janet Evanovich (16), John Grisham (15) ja Nicholas Sparks (14). (HS)

___________

Faktoja lainattu täältä: Alexandra Alter Fiction's Global Crime Wave

Lisa Genova: Edelleen Alice

2010-06-05T20:22:00.003+03:00

suomentanut Leena Tamminen

Minun on ikävä itseäni.

Edelleen Alice on tärkeä kirja. Sen vahvuus ei piile kirjallisissa ansioissa, ei viihdearvossa, ei se edusta poikkeuksellista tai omaperäistä kertomakirjallisuutta, ehei! Vaan tämä kirja on ihmeen tosi (vaikkei olisi), autenttisuudessaan vaikuttava. Kirja tuo Alzheimer-kokemuksen lähelle, kiinni, iholle, se auttaa lukijaa miltei ryömimään muistihäiriöisen mieleen, kokemuksen sisään. Tämä onkin ensimmäinen fiktiivinen teos, jossa Alzheimerin tautiin sairastunutta kuvataan sairastuneen näkökulmasta. Ja siihen on pelottavan helppo mennä mukaan.

Erityisen informatiivinen tämä kirja on tietämättömälle, jolla ei ole aiempaa kokemusta Alzheimerin taudista, kuten minulle. En tunne ketään läheistä (toistaiseksi) jolla olisi todettu Alzheimer. Nyt tuntuu kuin olisin vierestä seurannut tutun ihmisen muistihäiriön vääjäämätöntä etenemistä, kun tätä luin. Ymmärrys kasvoi. Jos taas Alzheimerin taudin tuhoa on jo vuosia seurannut kipeän läheltä, tämä voi olla jopa rasittava lukuprosessi, ei tarjoa juuri uutta, korkeintaan vertaislohtua. Tai en tiedä. Olisi kiinnostavaa kuulla miten asiantuntevat tämän kokevat?

Alice on 50-vuotias kognitiivisen psykologian professori, joka menestyy elämänsä joka alueella, on monessa mielessä elinkaarensa huipulla, kunnes -- eräänä päivänä jokapäiväisellä juoksulenkillä hän on äkkiä täysin hukassa, ei kerta kaikkiaan ole enää kartalla; vain muutaman korttelin päässä kotoaan hän paniikissa hakee oikeaa suuntaa tietämättä mistä on tullut ja minne on menossa. Tämä on ratkaiseva oire; nyt ei kaikki ole ihan kohdallaan. Unohtelua ja sanahakua ilmenee toki kaikenikäisillä, väsyneenä tai masentuneena eritoten, mutta jos muistiverkko aivoissa alkaa vakavasti fragmentoitua niin että hakuprosessi tiedon luo vie tavattoman kauan, tai hukkaantuu kokonaan, muistamattomuutta ei voi enää ignoorata (en muista mitä tuo nyt olisi suomeksi).

Kun nakki napsahtaa, varhaisvaiheen dementoiva sairaus ei katso onko kyseessä proffa, prinsessa vai pummi, vaan antaa merkkejä itsestään jo jopa ennen kuin kantaja täyttää 50. Joku varmaan kokee että Alicen professorius, hänen älyllinen ylivertaisuutensa tekisi tämän sairauden jotenkin traagisemmaksi: kun älyn huippulukemista nöyryyttävästi laskeudutaan täydelliseen älyttömyyteen. Mutta minuun tämä päähenkilön akateemisuus ja omahyväisyyttä hipova itsearvostus ei juuri tehnyt vaikutusta; minusta olisi yhtä satuttavaa lukea vaikka minuus menisi kadunlakaisijalta, kirjaan kärjistetty kontrasti tuntuu suorastaan tehokeinolta johon toki moni akateemisuutta kumartava lankeaakin.

Huumorittomasti ei pidä elämään suhtautua vaikka henki menisi. Kirjassa on kosolti huvittavia, itseironisia kohtia: Alice menee yliopistolla omalle luennolleen ja ihmettelee siellä opiskelijoiden joukossa istuen miksei luennoitsija (hän itse) jo saavu paikalle! Kotona Alice ei millään muista minne pani Moby Dickinsä, ja löytää sen sitten mikroaaltouunista.

Oli liikuttavaa seurata, miten Alice muuntuu ikään kuin lapseksi, menettää älyllisen kapasiteettinsa, sen myötä työnsä ja kollegojen arvostuksen, lopulta kyvyn ylläpitää ihmissuhteita ja hallita itseään; miten hän kastelee itsensä koska ei löydä ajoissa oman lomakotinsa vessaan. On aika järisyttävää nähdä Alicen silmin, miten kuitenkin ja lopulta kaikki älyllisyys on pelkkää kuorta ja pintasiloa. Miten henkisen kapasiteetin kaventuessa ihmisen ydin silti säilyy. Todellista on vain tietty tunne minuudesta, intensiivinen tässä elämisen tunne. Ja rakkaus joka pysyy.

Kaikkein koskettavinta oli seurata miten Alicen itselleen laatima 'Perhos-operaatio' etenee ja toteuttaa itsensä. Tässä vaiheessa Alzheimerin armollisuus sai jo vedet lentämään silmistäni.

M. J. Hyland: Carry Me Down

2010-05-29T22:22:00.008+03:00

Tiedät varmaan tunteen. Jo parin sivun jälkeen kristallinkirkas varmuus: tästä en pidä. En yhtään. En lue enää. Miksi tällaista kirjoitetaan? Miksi kirjalliset lapsinäkökulmat ovat niin tätä? Kuka lapsi muka sanoisi näin? Ihmetykseni vielä paisuu kun luen kansilehtien monisivuisen vuolaan hengästynyttä ylistystä jota tämä kirja on kriitikoista kirvoittanut. Riepovaa ristiriitaa. Silti jatkan. Tai ehkä juuri siksi? Enkö muka ymmärrä?

Sisulukua. Sitä se on.

Syynä sinnittelyyn oli myös joutuminen tuhkajumiin etelään, jolloin lomalukemiset hupenivat vähiin, kodin tuhatkirjainen hylly ei ollut käsillä, oltiin matkalaukun lukutuomisten varassa. Parnasson voi viedä rannalle, mutta ei sitä jaksa ottaa iltaisin sänkyyn. Hyland oli kyllin kevyt (painoltaan) vuoteeseen, mutta sisällöltään yllättävä kivireki.
Yksinkertaisuuden valtava paino.
Kielellisesti simppelimpää olisi haaste löytää! Käyhän tämä toki hyvästä kieliharjoittelusta jos ei tahdo englanninkielistä lukuharrastusta James Joycesta tai Shakespearesta aloittaa. Sanakirjaan (jos niitä enää julkaistaisiin) ei juuri tarvitse tukeutua.

Kylmät tosiasiat.
Kirjan kokija on John, 11-vuotias, tavattoman pitkäksi (yli 180 cm) jo siinä iässä hujahtanut, poika joka uskoo olevansa elävä valheenpaljastuskone ja pääsevänsä tällä kyvyllään vielä Guinnessin ennätysten kirjaan. Kliinisin sanoin (lokeroivasti): Johnilla on persoonallisuushäiriö tai jos ei sitä, sosiaaliset suhteet eivät tältä kaverilta ihan mutkattomasti suju.

Johnin äiti on mitä äidit nyt ovat, loppuun asti ymmärtäjä, kaiken anteeksi antava, uskoja ja jaksaja ja silmänsäsulkija ja lisäksi kaunis ja nuorehko. Mutta myös ihminen joka ei lopulta jaksa.
Isä on jäänyt oman otsakiharansa lumoon ja suurien luulojensa vankimmaksi uskojaksi. Ja suhteessa omaan äitiinsä -- ikävä kyllä, ikuiseksi lapseksi: vanhan äidin kukkaron pitäisi aina vain olla avoin vielä aikamiespojalle, kuten myös kodin ovet. Kun ei viitsi tehdä enää töitä, Johnin isä rahtaa koko perheensä isoäidin taloon. Heti kirjan alkajaisiksi isä tappaa (äitinsä) kissan pennut julmasti ja John-poikansa nähden. Pojan pitää kestää. Pojasta ei saa tulla pehmo mamis.

Mitä tapahtuu:

Johnin irlantilaisisä tahtoo vielä opiskelijaksi Trinity collegeen Dubliniin, hän ottaa loparit ja muuttaa perheineen äitinsä taloon ja vain lukee. Johnilla on koulussa yksi ystävä. Mutta kaikki muuttuu kun John pissaa housuihinsa tunnilla. Seuraa armotonta kiusaamista; John jää yksin. Ainoaksi Johnin ymmärtäjäksi tulee lopulta uusi opettaja, Mr Roche, joka eräänä iltapäivänä juottaa Katelle, pahimmalle kiusaajalle likavettä ja pidättelee koko luokkaa koululla niin kauan kunnes Kate vuorostaan pissaa housuunsa. Kiusanteko loppuu siihen, mutta uusi onneton aika alkaa heti kohta, kun Johnin isä riitelee äitinsä kanssa ja lopulta pahoinpitelee tämän: heidät häädetään talosta. Dublinin rähjäisessä betonislummissa elämä ei parane: rappio ja piittaamattomuus vallitsee kaikkialla, tyttö joka tulee Johnin kanssa samaan hissiin, alkaa äkkiä kyykkiä ja vääntää haisevat tortut hissin lattialle. Poikajoukko piinaa Johnia. Sitten John paljastaa äidilleen että isä käy yläkerrassa nuorten tyttöjen luona. Äiti ei usko miehestään pahaa, mutta John yllyttää kysymään tytöiltä jotka auliisti myöntävät että isä on hyvä pano! Isä lentää talosta. Äiti vajoaa depressioon eikä enää nuku. John yrittää auttaa äitiään: painaa tyynyllä tämän kasvoja kunnes äiti ei saa enää henkeä. (Ei kuole.) John otetaan huostaan poikakotiin, joutuu psykiatrin pakeille, äiti noutaa poikansa, toteaa että ihan sama miksi poika diagnosoidaan hän pitää lapsensa, isäkin palaa ja taas yhdistynyt perhe muuttaa takaisin isoäidin ihanaan taloon.
Että silleen.

Miksi kaikki kääntyy hyväksi pian sen jälkeen kuin poika yrittää tappaa äitinsä? (Tosin tahtomattaan). Kun John vie tilanteen äärimmilleen, henkilöt alkavatkin eheytyä, vaikka mikään ei ratkea, vaikka mikään ongelma ei katoa. Tuntuu kuin kirja olisi jonkinlainen lykkäys tuonnemmas: kaikki tulee jossain vaiheessa eteen. Taas.

Miksi ihmeessä tämän nuoren pojan kerronta kylmää? Siksi että näkökulmasta puuttuu jokseenkin täydellisesti myötätunto, ymmärrys, hellyys, inhimillisyys -- ylipäätään kyky tuntea (edes fyysisesti). John on lapsi, mutta hänestä puuttuu lapsen tunteikkuus, vuoristoratamainen ja villi tunneskaala. Kerronta latoo eteemme näkymää kuin kone, toteavasti, pakonomaisen pikkutarkasti, esineitä ja asioita luetellen, todeten, jokaiseen yksityiskohtaan tarttuen. Läheiset joutuvat kertojan suurennuslasin -- ei, vaan mikroskoopin -- alle armotta: syömisen inhorealistisen pikkutarkka kuvailu on kyllä ällöttävän totta, mutta mitä hiittä; onko se suurta kirjallisuutta jos pikkupiirua myöten pitää kuvata miten iljettävää ihmisen ruumiilliset toiminnot ovat, miten alhainen, heikko, miten eläin, miten ihminen joku on?

Ja kuitenkin. Kun pakkolukua jatkuu tarpeeksi pitkään, lukija valahtaa sisään kerrottuun maailmaan, alkaa nähdä toisin, vierain silmin. Jättää oman tapansa ajatella. Hylkää maneerinsa. Arvonsa. Ehkä tämä on kirjallisuuden tarkoitus? (Jos sitä utilitaristisin termein tahtoo määritellä). Kirjallisuus avartaa ymmärrystä; auttaa omaksumaan hetken illusorisen tietämyksen siitä, miltä erilaisesta ihmisestä tuntuu (tai ei tunnu), mitä hän on.

Toisen ihmisen päähän ryömiminen onnistuu vain näin: kirjallisuuden kautta.
Itsensä unohtaminen on taito.

Mutta että:

Enthralling and absorbing and capable of arousing sympathy to a degree that is almost painful. At the end, my feelings for John were so strong they were like a physical ache. (Observer)

This book has a fierce grip, and it doesn't let go. Hyland is wise and shockingly talented. (Lisa Moore)

The child narrator of Carry Me Down has some obvious fictional forebears: Holden Caulfield...(Sunday Business Post)

Carry Me Down is a heart-rending domestic work full of compassion for the most ordinary of our human frailties. (Age)

No! I do not agree.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

2010-04-23T18:33:00.006+03:00

suomentanut Tarja Härkönen

Kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme.

Jos onnistuminen romaanitaiteessa edellyttäisi kirjailijalta tiettyä reseptiä; ainesosien keskinäisten suhteiden, määrän ja lisäysjärjestyksen tarkkaa noudattamista, kiivaan ja hitaan sekoitusrytmin hallintaa, osaavaa lämmönsäätöä ja etenemistemmon eksaktia säätelykykyä, tässä on romaani jonka resepti tavoittelee itse täydellisyyttä. Kaikkea on. Kaikki kohdallaan. Eikä ihan heti tule mieleen mitä puuttuu. Dramatis personae on yhtälailla hallitusti kattava: pieni poika joka on menettänyt äitinsä -- herättämään sympatiaa; kuolleelle vaimolle aina uskollinen, urhea isä -- kirvoittamaan sankarillisen isähahmon ihailua. Kovia kokenut narri, koiranleuka, ehtymätöntä herjaa heittävä kelmi heruttamaan huumoria ja kirvoittamaan naurua. Lisätään soppaan pahis, musta kuin piru sielultaan (ei mitään turhaa rajankäyntiä ihmisyyden harmaalla alueella). Ja tietenkin: mystinen sankari, suuri ja väärinymmärretty (ei juuri ollenkaan ymmärretty) kirjailija. Kirjailijan suuri, kielletty rakkaus, traaginen menetys ja sukujen synkkä salaisuus. Unohdettujen kirjojen hautausmaan hämärähenki, vahtimestari. Arvovaltainen kirjamesenaatti (= -kauppias) jolla sisarentyttärenä sokea kaunotar. Sekaan vielä keksijä-ystävä Tomás ja hänen viileänkaunis, ihana siskonsa ja -- eiköhän keitos ala jo kivasti, jollei suorastaan kiivaasti, porista.

Oli iso ilo löytää pitkästä aikaa vanha kunnon lukuromaani, oikea lukuromaani johon on mahdutettu maailma. Alun melankolisista mielialoista, kirjallisista elementeistä (huikeita kielikuvia!!) siirrytään romanttisiin tunnelmiin samalla kun aavistus pahuudesta lymyilee ja paisuu taustalla. Sitä mukaa kun minä-kertoja, Daniel, kasvaa, trilleritunnelmat lisääntyvät ja muuttuvat loppua kohti suoraksi toiminnaksi (kielikuvat jätetään vähemmälle). Alun melankolia etenee romanttisten tunnelmien portista välin suoranaiseksi melodraamaksi. Emotión on espanjaksia kova juttu. Tunne ja tunteminen. Siellä ne kulkevat mukana kerronnan vireenä. Aina.

Kirjan rakenne on niin ikään hallittua, reseptin mukaista. Kirjailijan kynä hahmottaa spiraalia jossa kehyskertomuksen kuviot toistuvat ja peilautvat sisäiskertomuksen käänteissä. 10-vuotias Daniel löytää unohdettujen kirjojen hautausmaalta mystisen Julián Caraxin romaanin Tuulen varjo. Pian Danielin omaan elämään alkaa sekoittua tilanteita ja kohtauksia kuin suoraan Caraxin romaanista, ja mikä pahinta: yksi kirjan henkilö, paholaisen ruumiillistuma, jo kohta näyttäytyy Danielille..

Heijastumat kirjasta toiseen luovat kestävää jännitettä ja kulminoituvat kerroksittaiseen fiktiivisen ja reaalimaailman sekoittumiseen. Onhan se aika vinkeä kikka, että ensin Tuulen varjon kirjoittaa Julián Carax, sitten oman versionsa siitä rinnakkaisen todellisuuden Daniel ja lopulta kirjailija (meidän maailmastamme) Ruiz Zafón kokoaa ainesosat ja 'edellisten' kirjojen kirjoittajat ja henkilöt erkaleeksi omiin käsiini (lukijalle) ja minä (lukija) taas luon tästä lukemastani Tuulen varjosta oman mielensisäisen Tuulen varjoni.
Jo pelkät heijastumat, viittaukset ja kirjalliset kaiut ihastuttavat minua jopa siinä määrin, että melkeinpä voisi kompata takakannen mainostekstiä: "Jos lukisin vain yhden kirjan vuodessa, lukisin tämän." (Turun sanomat). Vaan ei. Onneksi uteliaisuuteni ajaa lukemaan lisää. Jotta saan vertailupohjaa ;) Sitä paitsi Ruiz Zafónilta on jo ilmestynyt suomeksi seuraavakin romaani Enkelipeli (haa, eikö vain jo siihenkin viitata Tuulen varjossa, s. 646, missä mainitaan Caraxin uusi teos Usvan enkeli!?) Voisinko olla lukematta sen tänä vuonna? ¿Osaako kukaan sanoa onko Enkelipeli niin hyvä ettei ensi vuonna sitten muuta tarvitse lukeakaan?

Jokaisella kirjalla, jokaisella niteellä, jonka täällä näet, on sielu. Sen kirjoittajan sielu ja niiden sielu, jotka lukivat sitä ja elivät ja unelmoivat sen kanssa. Joka kerta kun kirja siirtyy kädestä toiseen, joka kerta kun joku antaa katseensa lipua sen sivuilla, sen sielu kasvaa ja vahvistuu.

Kirjallisuutta kaupan

2010-03-19T20:22:00.001+02:00

Kirjailija itse voi olla kirjansa paras promoottori ja myyntitykki. Eikä pelkästään luomalla itsestään näyttävän brändin (Sofi Oksanen) tai pelaamalla näkyvästi monella eri taiteen kentällä (kynään tarttuvat näyttelijä-dramaturgit) vaan myös ovelilla sales promotion -tempauksilla.

David A. Vise vei oma-aloitteisen myynninedistämisen kokonaan uudelle tasolle ostamalla nettikirjakaupasta omaa teostaan The Bureau and the Mole peräti 20 000 kappaletta ja kaupittelemalla sitä signeerattuna kotisivuillaan eteenpäin. Harmittava takaisku kustantajan kannalta oli, että Vise palautti kirjoista n. 17 000 kipaletta, palautusoikeuteen vedoten, ja sai vielä rahansa takaisin. Oman kirjan osto sinkosi kirjan best-seller-listalle viikkokausiksi.

Muita historiallisia kirjallisen itsepromootion harjoittajia olivat mm. Walt Whitman joka kirjoitti innoittuneen arvostelun omasta tuotoksestaan v. 1885, Jorge Luis Borges joka sujautteli eri lehtien toimituksissa kopioita kirjastaan suoraan toimittajien takintaskuihin v. 1929, tai George Simonen joka v. 1927 naputteli tekstejään näyttävästi sanomalehtitalon näyteikkunassa.

Kirjailija ei saa olla eristäytynyt introvertti joka riutuu norsunluutornissaan muusa ainoana seuranaan, vaan hänestä on kehkeytynyt esiintyjä, näyttelijä, tempuntekijä ja mannekiini. (Ei ihme että näyttelijät pärjäävät etenkin Suomen kirjallisella näyttämöllä.)

Kafkamainen riutunut kutsumuskirjailija on passé. Pian tarjoillaan kenties syväpakastettuja ready-made herkkuja trenditietoisten kustantamojen kokoonkeittäminä tilaustöinä.

*****

Perustuu Alberto Manguelin artikkeliin Writing to Sell, The New York Times, 2002.

Kirjailijavierailu: Paolo Giordano

2010-02-19T20:38:00.021+02:00

Alkulukujen yksinäisyys
Italiankielinen esikoisteos
"La solitudine dei numeri primi"(käännetty yli 20:lle kielelle).

suomennos: Helinä Kangas

Paolo Giordanolla oli takanaan huikea viikko: torstaina hyväksyttiin hiukkasfysiikkaa käsittelevä väitöskirja, viikonlopun hiihtoreissun aikana koti ryöstettiin ja maanantaina – lento tuntemattomaan Suomeen, hyiseen pakastimeen. Oliko mies raunioina, edes hiukan hermostunut? Ei vähääkään. Olemus huokui horjumatonta rauhaa, stoalaista tyyneyttä jota ei ryöstetyt kultakorut ja merkkivaatteet, ei edes kotirauhan raiskaus järkytä. Ainoa mistä Paolo kantoi huolta oli ihminen: – En olisi halunnut jättää tyttöystävää heti murron jälkeen yksin, hän oli hirveän peloissaan.

Julkisuudessa monet kirjailijat esittävät omaksuttua kirjailijarooliaan suurin sanoin ja elkein. Paolo ei poseeraa, ei ryömi itseään isompaan osaan; kamerat eivät muuta syvää, intensiivistä katsetta. Haastateltaessa Paolo on Paolo. Symppis ja jotenkin pilaantumaton.

Paolo Giordano ei keskity itseensä vaan kirjaansa ja kertoo: – Oli tavallaan onni debytoida kirjallisten piirien ulkopuolelta; fyysikkona, ennakkoluulottomana ja painolasteista vapaana. Omituinen eläin herätti kiinnostusta vähän pölyyntyneissä ja ikävystyneissäkin kirjallisissa piireissä ja yleisöltä sai vain hellää kritiikkiä. Mutta mitä suositummaksi ja palkitummaksi kirja osoittautui, sitä kriittisemmäksi kävi kohtelu; reaktiot kääntyivät vastaisekseen ja pian etu oli menetetty. Italiassa on Amazonin kaltaiset nettisivut joilla kirja-arvioita voi tarkastella graafisina käyrinä: sitä mukaa kuin palkintoja alkoi kirjalle ropista, suosiokäyrän lasku jyrkkeni. Paolo jättää vaatimattomasti mainitsematta että tietoisuus kirjasta räjähti nopeasti Italian rajojen ulkopuolelle: Alkulukujen yksinäisyys oli Euroopan 4. myydyin kirja vuonna 2009.

Mikä tahansa erikoiskieli tuo lisäarvoa kirjallisuuden kenttään; tarjoaa uutta ainesta, ideamaailman jolla rikastaa teosta. Paolon erikoisala oli matemaattinen kieli. Suoraa, täsmällistä ilmaisua; symmetriaa, matemaattista analogiaa jolla on helppo kuvata kahden olion rinnakkaista yhteiseloa. Ei pidä kuitenkaan tiivistää inhimillisiä tunteita matemaattisiin kaavoihin, lukujen täydellisyyteen: vasta virhemarginaali tekee yhtälöstä kiinnostavan, tietää Paolo.

Kirjan päähenkilöt, Alice ja Mattia, ovat lapsuudessaan vaurioituneita, virheellisiä kappaleita. He ovat alkulukukaksosia, joita riivaa kyvyttömyys kohdata toista, kommunikoida. Toista voi hipoa läheltä, mutta ei kohdata, ei koskettaa. Ihmisen ydin on jotain jota ei voi jakaa, mutta kuitenkin jopa nämä kaksi virheellistä kappaletta kommunikoivat keskenään, yhteys ei vain ole verbaalista. Alice ja Mattia asetetaan vastakkain luomaan vahvan vastapoolien jännitteen, mutta heissä on myös paljon samaa, ovathan he ikuiseen erillisyyteen tuomittuja: välissä on aina jotain joka estää kosketuksen. Yksi kirjan merkillisesti mieleen jäänyt kohta onkin: se että pitää itseään erityislaatuisena, on pahinta; sitä rakentaa häkin oman erityislaatuisen itsensä ympärille eikä päästä ketään lähelle. Mutta kaikkihan tuntevat olevansa jotain erityistä, jokainen tahtoo olla jotain. Paolo tähdentää, että juuri kirja tarjoaa keinon löytää yhteyksiä ihmisten salattujen sopukoiden ja pimeidenkin häpeäkokemusten välillä.

Ekstrovertista italialaisesta mentaliteetista huolimatta Italian kirjallisuudessa kuvataan kumman paljon kommunikaation puutetta. Kirjallisuus jos mikä on reaktiota ympäristöön. Suulas, iso iloinen italialainen perhe onkin myytti. Paolo rikkoo tietoisesti italialaisia kliseitä, näyttää toisenlaista kuvaa: Alkulukujen yksinäisyyden maa on kylmä, vähän kuin Suomi; ympäristö on etäällä, anonyymi, kaupunki nimetön, kuvatut perheet epäitalialaisia, poikkeavia – eivät kuitenkaan harvinaisia. Paololla on ristiriitainen suhde perheeseen; ei hän tiedä mikä on onnellinen perhe, hän vain kyseenalaistaa luuloja ja kaavoja. Paolo ei tuomitse Alicen tai Mattian vanhempia. Eivät he ole hirviöitä vaan normaaliperhettä. Mutta ikävä kyllä, keskinkertaiset vanhemmat eivät voi ymmärtää nerokasta lastaan: Mattiaa. Alicen isä taas toteuttaa omia kunnianhimojaan lapsen kautta, traagisin seurauksin. Paolon muistaa myös omia traumaattisia lapsuuden kokemuksia, esim. urheilutunneilta: pojat komennettiin korkealle korokkeelle josta piti pudottautua selkä edellä silmät suljettuina suoraan taaksepäin – matto sentään oli alla. Paolo suostui siihen vain kerran.

Alkulukujen yksinäisyydessä asioita ei siis nimetä. Lukijaa ei sidota. Ajatukselle jää tilaa rivien väliin, lukujen väliseen avaruuteen. Erityisesti minua kiehtoo tuo asioiden nimeämättömyys, ettei laputeta eikä niputeta (mikä on edellytys ajatuksen vapaudelle). Kipupisteitä ei osoiteta karttakepillä: anoreksia (Alice), itsensä viiltely ja polttelu ja autisminkaltainen sulkeutuminen (Mattia). Koko maantieteellinen miljöö on anonyymi (kyse voi olla mistä tahansa Italian kaupungista), Mattia lähtee jonnekinpäin Pohjolaa, vain Pohjanmeri mainitaan nimeltä. (En voinut olla kysymättä Paololta mihin kaupunkiin hän Mattian vei, ja paljastettakoon se tässä: Kööpenhaminaan).

Paolo antoi kirjansa Alicelle ominaisuuden jota eniten arvostaa naisessa. Miehet eivät kuulemma osaa heittäytyä tilanteen ja roolin ulkopuolelle, unohtaa itseään, tempaista toista mukaansa, siksi Paolokin myöntää halunsa tulla vedetyksi mukaan jottei itse jähmettyisi paikoilleen. Alice on tavallaan hyvin itsellinen, itsevarma. Aloitteellinen Alice ottaa Mattian ikään kuin kokonaan kannettavakseen. Toisen kannattelu on rakkauden ilmenemismuoto, ja tunne Alicen ja Mattian välillä on rakkautta, vaikka se jää osin vajaaksi, täyttymättä. Rakkaudesta tulee syvää ennen kuin se ehtii muuttua vaistonvaraiseksi, aistilliseksi – fyysiseksi. Koska läheisestä suhteesta tulee jarru myös fyysiselle vapaudelle, todellinen rakkaudenosoitus on antaa toisen mennä.

Paolo Giordanoa ei kiinnosta kirjalliset kiiltokuvat kauniisti käyttäytyvistä nuorista, mutta ei hän tunnusta groteskia ääntäkään omakseen, eikä lähde herkuttelemaan henkilöiden kauhugallerialla. Paolo tuo esiin nuorten pelot ja heikkoudet, humaanit piirteet. Henkilön kiehtovuus on sidoksissa epätäydellisyyteen, myös fyysiseen epätäydellisyyteen. Paolon tyylikeino ei ole kuvata tunteita suoraan, vaan tuntemuksia ruumiin epätäydellisyyden kautta. – Rakastan kömpelöitä ihmisiä, tunnen itsenikin kömpelöksi, sanoo Paolo. – Mutta olennaista on, että on sinut oman kömpelyytensä kanssa; on käytettävä itseironiaa voimanaan. Nykytyyliin kuuluu, että näytetään itsevarmalta; onnellisuutta esitetään pikemminkin kuin että onnellisuuden tilassa ollaan. Mediasuuntautunut näytöksellisyys valtaa alaa, jopa kirjailijat työstävät tätä.

Kun Paololta kysytään kuinka paljon Mattiassa on häntä itseään, Paolo nostaa Mattian itseään älykkäämmäksi, mutta yhteneväisyyttä toki löytyy. Paolo koki, ettei pysty olemaan fyysikkona niin hyvä kuin tahtoisi, ei superhyvä, ei tarpeeksi rohkea jatkamaan uraansa. Häntä alkoi pelottaa: ei kyennyt lähtemään ulkomaille kuten Mattia, vaan hylkäsi tietoisesti fyysikon uran. Fysiikan Nobelin palkintoa Paolo ei tule pokkaamaan koskaan, mutta kuka tietää, ehkä kirjallisuuden... Kirjoittamisen eteen Paolo onkin valmis tekemään aivan mitä tahansa. Sanooko niin joku joka pelkää?

Entä mitä mieltä Paolo on haastatteluista? Hän ei oikein pidä niistä: ikään kuin kirja sinänsä ei riittäisi, ikään kuin kirjaan pitäisi vielä lisätä jotakin.
Kuten kirjailijan kasvot?
Vaikka en ulkokirjallisiin seikkoihin ihan vähällä haksahda, olin harvinaisen iloinen tästä kohtaamisesta!

Italia sai kasvot, joita katsoo mielellään.

Kirjoitus pohjautuu Leena Taavitsainen-Petäjän vetämään haastatteluun ja tulkkaukseen, (osin myös Ella Kannisen Giordano-haastatteluun Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla).

Paolo Giordano vieraili Suomessa helmikuussa 2010

Anu Korvenniemi: Eräänlainen syvyys

2010-02-07T18:22:00.003+02:00

nähdäkseen tulee laittaa silmät kiinni

*

hiljaisuus on eräänlainen syvyys

*

avaruus tähdittää minut

ntamo

Matkalla, ihon kartalla

Eräänlainen syvyys vie matkalle. Olennaiseen naiseen. Iholle. Syvälle. Se on matka pitkin pintaa (vartalolle) ja sukellus (mieleen).

Se on matka karuun maisemaan. Jäätikön äärelle. Reunalle. Sinne missä vain vahva voi elää. Jään maisemaan. Jään tuntu lävistää monet näistä runoista tavalla johon pystyy vain se joka tietää mistä kirjoittaa.

Runoilija ottaa sanat alleen

Konkreettinen ja kuvallinen kulkevat näissä nuoren runoilijan runoissa usein samaa jalkaa:

ajatukseni vaeltavat sinua

Toisen keho on kuin kartta, jota tutkia; vartaloa voi askeltaa ajatuksin, toisen mieleen voi eksyä.

Ja toisaalta, jaloilla on astuttava vakaasti harhaan, jotta pääsee irti kielellisistä urista. Ja kielen kuluneitten urien rikkojana Anu Korvenniemi on tavattoman taitava. Eikä aito uudistaminen tapahdu kieli poskessa kikkailemalla ja kieltä tietoisesti nikkaroimalla, vaan kumpuaa kyvystä ajatella lateraalisesti tai poikittaisesti tai ristiin ja nähdä asiat omin kuvin niin että syntyy runoa.

Runosta pitäisi puhua runon kielellä, sillä sanan selitys on vain sanan varjo, perävaunu, himmeä kopio, lokki joka seuraa johtajaa. Mutta tämä on runokirja josta on puhuttava, vaikka ei osaisi runoa puhua. Tällaisia asioita ei saa vaieta, vaan ne pitää jakaa. Pitää nousta lumihuippuisen vuoren laelle ja huutaa: lue tämä kirja!

Mutta voiko runoa 'lukea'? Sillä hyvä runo pakenee ennalta määrättyjä merkityksiä ja leikkii latteuksien kanssa. En tiedä hänen pimeäänsä. Yksi tällainen lause, ja minä hihkun: mikä oivallus! Lauseen pohjalta kuultaa klisee; 'en edes tiedä hänen nimeään'. Miksi meitä kiinnostaa ihmisen nimi, rivi kirjainmerkkejä, vaikkei se sano yhtään mitään, ei itse ihmisestä. Eikö paljon olennaisempaa ole tietää mikä toisessa on pimeää?

Runoilija ei uudista vain kieltä vaan ajattelua. Sanotaan jotakin, tarkoitetaan muuta, viitataan yli, kurotaan vanhoilla sanoilla kiinni uutta ajattelua.

Yksi sijamuoto niksauttaa koko merkityksen sijoiltaan:

huulet tuoksuen pihkaa

Yksi yllättävä kytkös linkittää kaksi peruselementtiä, veden ja ilman (meren ja linnut):

aaltojen paluumuutto

Ja paradoksit! Intuitiivisesti tiedän heti mitä tarkoittaa reunattoman tilan ahtaus, vaikken sitä osaisi selittää. Hyvä runo on jotain mitä ei voi tulkita tyhjäksi, sillä sanottava on jo sanottu, yhdellä ainoalla oikealla tavalla.

Löydän täältä lauseita joihin on helppo rakastua:

niin monin eri tavoin
olen sinusta vajaa

Eräänlainen syvyys osoittaa ajatuksilleni lukuisia uusia reittejä kulkea.
Oivallun sivu sivulta.
(Oliko oivaltumisen kielioppi alun perin Anulta? Siis oliko se hän joka kirjoitti jossain että 'kadut käveltyvät'? Sen jälkeen oivalsin ettei tietoinenkaan ihminen ole teoissaan täysin 'in control', ei aktiivi toimija, vaan maailma ikään kuin kävelee häneen, hänen ylitseen, käveltyy hänen kauttaan. Ihminen on passiivi jossa tilanne aktivoituu. (© ha haa, tämä pitää taas patentoida)

Ajatellaanpa vaikka aikaa. En pidä aikaa mekaanisesti mitattavana, lineaarisesti etenevänä janana, mutta silti, en ollut vielä tähän runokirjaan mennessä ymmärtänyt mitata aikaani lampaina. Kuulkaapa tätä, mikä herkku:

tämä on kesän ensimmäinen pitkä yö,
lampaat eivät riitä kertomaan.

---

puhutaanko pitkästä yöstä,
sata lampaanmittaa

Jokainen joka on mitannut unettomuuttaan lampaita laskemalla tietää miten pitkä on sata lampaanmittaa kestävä yö...

Tuho kumpuaa pientäkin pienemmästä

Kansikuvan sienimäinen pilvi hiipii oudon assosiaation kautta heti kirjan toiseen runoon: nainen nimeltä Mo tietää että tiede olisi pitänyt pyyhkäistä pois jo ennen kuin se pääsi atomeihin. Mutta kukaan ei pysäyttänyt tiedettä, ei edes nainen.

Tiede tunkeutui atomeihin, sen ytimiin ja fission kautta vapautti ihmiskunnalle energian ja ennennäkemättömän määrän ydinsaastaa, jota suurvallat viskovat toinen toisilleen kuin tulista palloa, ilman että kukaan uskaltaa sen ongelmaan tarttua. Kunnes naiset synnyttävät kaloja.

Kannen varjo laskeutuu neljännen runon ylle: Nagasaki. Ei, nämä alkurunot eivät ole pelkästään niin arkisesta ja säälittävästä asiasta kuin ihmisen kyvyttömyydestä nähdä, saati käsitellä saasteitaan, vaan näyttö siitä miten hyvä runo hajoaa eri suuntiin, kuten atomi.

Olennainen nainen

Teoksessa näkyy kolme naiseuden kokemistapaa. Pyhä kolminaisuus.

On intiimisti kokeva minä-nainen. Nämä runot ovat hienovireisiä, aistillisia, sisältä koettuja, matkat tehdään toisen ihon kartalla, rakkauden etäisyyksillä, kädenmitan säteellä. Mutta sanallisuutta ei täysin unohdeta lihallisuudessakaan: huuliltani ei vuoda yhtään sanaa.

On perusnainen (hän, sinä ja minä -- ja tässä järjestyksessä). Kaikki se mitä meillä on yhteistä naiseudessa: tätä perusnaista seurataan pienen välimatkan päästä, tuttuus tunnistaen. Pidän erityisesti näistä perusnaisrunoista: naisista jotka tehdessään jotain, tekevät samalla muuta:

katsoessaan viimeisen kerran taloon naiset eivät tiedä muistavansa
hetken ikuisesti,ja miten he
öisin kaipaavat tulla kannetuksi puutarhaan
_____

särkyessään naiset kohottavat kättään,
kauhovat hiekkaa arkulle, tuntevat hiustensa painon

Näistä kuvista nousee myötänaiseus, jokin universaali ymmärrys siitä, että tietyt asiat ovat kuin sukupuoleen liimattuja, yhteisiä, tunnistettavia yli rajojen.

Arkisuudessaan pientä, jättämässään jäljessä suurta.

antaessaan pölyn laskeutua naiset kuolevat hiljaa

Odottaessaan hiljaa nainen alistuu ja antaa minuutensa kuolla. Mutta nainen ei pysähdy tuijottamaan omaa kuvaansa vaan toimii. Nainen ei suuntaudu vain yhtäälle vaan on kuin virtaava verkko. Nainen ei pysähdy, nainen on elämää ylläpitävä ja jatkava voima. Vatkaamisen, kattamisen ja petaamisen mukana kulkee ajatus kätketystä naiseudesta. Jokaisella naisella on salainen rakastettu josta ei puhuta, jonka nimeä ei kuiskata kuin hiljaa itkettäessä keittiöpyyhkeeseen...

Arjesta nousee hienosti esiin naisen vahvuus: vaikka oma unelma olisi toisaalla, hän ei kävele ulos siitä mistä on vastuussa.

On nainen nimeltä Mo. Etäpersoona, toinen. Nainen jota katsotaan kaukaa. Myyttinen nainen. Tämä alkunainen on tunnistettava mutta häntä leimaa myös vieraus, eksotiikka.

Mo on naisrunojen voimahahmo, ydinnaiseus. Mutta mitä Mo kokee, sen kokee myös länsimainen sisarnainen, mitä Molle tapahtuu, se tapahtuu sinulle siskoni, se tapahtuu minulle. Mo on myyttinen luontonainen, villinainen; hänessä asuvat luonnonvoimat, vuodenajat, tuli ja jää, kaikki neljä peruselementtiä. Mo on nainen joka sulautuu maisemaan, luontoon, edes mies ei pääse niin lähelle Mota kuin luonto, edes mies ei jätä jälkeä tähän naiseen:

Mota ei voi häpäistä. -- Mo virtaa kaiken lävitse.

Alkunainen virtaa kaiken kokemansa pahan lävitse. Paha leikkaa Mon kuten veitsi leikkaa vettä ja niin kuin vesi palautuu paikalleen, Mokin on taas ehjä.

Villi ja vapaa

Kokonaisuutena tässä kokoelmassa on hiomattoman timantin viehätystä, ainutlaatuisuuden aitoutta, omaa sisäistä säteilyä. En pidä harkitusti rakennetuista klassiseen kaavaan väännetyistä kokoelmista jotka on hiottu pliisuiksi ja jotka kaikki muistuttavat toisiaan, siisteydessään; luonne on höylätty, persoonalliset säröt pakotettu matriisiin joka tuottaa määritelmänmukaista Runoa, sellaista joka sopii yhtenäiseen rikkumattomaan kokoelmaan.

Koulutettua proosaa jota kirjoittajakoulutuksissa tuotetaan (sic!), suorastaan tulvii kustantamoihin, näin on kerrottu. Tekstissä on kyllä kaikki kohdallaan: siinä ei ole mitään 'vikaa', mutta se ei myöskään sano mitään. Hajuton, mauton. Teollinen?

Runottaret ja muusat tämän teoksen ääntä tasapäistämisen mankelilta varjelkoot!

t. edelleen vapaassa pudotuksessa

eräänlaisessa syvyydessä

____________________________________________
Kursivoidut jaksot ovat suoria sitaatteja tai referaatteja teoksesta

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

2010-01-29T20:41:00.014+02:00

suomentanut: Helinä Kangas

Paolo Giordano
(s. 1982, Torino, Italia)
- julkaisi esikoisteoksensa 25-vuotiaana
- väittelee tohtoriksi hiukkasfysiikasta
- kirjaa myyty yli miljoona kappaletta Italiassa
- arvostetun Premio Strega -kirjallisuuspalkinnon voittaja

kannen kuva: Mirjan van der Meer

"Valinnat tehdään muutamassa sekunnissa,
mutta niiden seurauksista maksetaan koko loppuelämä."

"Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Ne ovat omalla paikallaan äärettömässä luonnollisten lukujen jonossa, muiden tavoin kahden luvun välissä, mutta askeleen niitä edellä. Ne ovat epäileviä ja yksinäisiä lukuja, ja siksi ne olivat Mattian mielestä ihmeellisiä. Joskus hän ajatteli, että ne olivat joutuneet tuohon lukujonoon vahingossa, jääneet siihen vangiksi kuin helmet kaulanauhaan. Toisinaan hän taas epäili, että ne olisivat mielellään olleet kuin muutkin, ihan tavallisia lukuja, mutta että jostain syystä ne eivät pystyneet siihen."

Alkulukujen yksinäisyys kuvaa kahta lapsuudessaan vaurioitunutta nuorta. Alkulukujen lailla he eivät kykene jakamaan itseään, kenenkään kanssa, eivät pääse eivätkä päästä lähelle. He ovat traumansa saartamia, erilaisia ja eristäytyviä.

Alice on lapsuuden hiihtoturmassa vammautunut: tyttö ontuu ja kantaa näkyviä arpia naiseksi kehittyvässä kehossaan. Alice yrittää saada yliotteen kehostaan ja kontrolloida tilaansa joten hän alkaa säännöstellä syömistään. Ja rajusti.

Mattian vamma on henkinen. Kerran kun Mattia oli pieni, hänen piti pitää siskosta huolta, mutta jättikin tämän puistoon ja meni synttärikutsuille yksin. Sillä välin sisko katosi. Vuosien jälkeen Mattia yhä viiltelee itseään siirtääkseen henkisen kipunsa fyysiseksi. Ulkokohtaisuudella -- hän on miltei oman itsensäkin ulkopuolella -- ja etäisyyden tarpeellaan Mattia torjuu syyllisyyttä siitä, että on aiheuttanut kehitysvammaisen kaksossiskonsa (Michelan) katoamisen:

"Maasta löytyi pullonsirpale, jonkin öisen juhlinnan veitsenterävä muisto. Kun Mattia painoi sen
käteensä, hän ei tuntenut kipua, ehkä hän ei edes tajunnut mitä teki. Sitten hän alkoi kiertää sirpaletta lihassa, työntää sitä kämmeneensä yhä syvemmälle tuijottaen jokea herkeämättä. Hän odotti Michelan nousevan pintaan hetkellä millä hyvänsä ja mietti, mistä syystä jotkin esineet kelluvat ja toiset taas eivät."

Sattuman kautta teini-ikäiset Alice ja Mattia kohtaavat. Yksinäiset alkuluvut yhdistyvät hetkeksi; Alice joka ei saa tarvitsemaansa tyttölauman hyväksyntää ja Mattia, joka sulkeutuu numeroiden maailmaan mieluummin kuin hakeutuu inhimilliseen seuraan, löytävät lohtua keskinäisestä yksinäisyydestään. Mutta niin kuin alkulukuja erottaa ikuisesti jokin toinen luku, normaali ja jaollinen, niin myös nämä erilaiset nuoret eivät voi koskaan oikeasti koskettaa, jotain on aina välissä, erottamassa, luomassa etäisyyttä.

Kirjan nimi Alkulukujen yksinäisyys ulottuu kirjan rakenteeseen asti: luvut ovat tavallaan irrallisia ja erillisiä alkulukuja (vailla keskikohtaa tai loppua); juoniaihiot tyssäävät kuin saksilla leikaten. Eräänlainen juonellisen jatkumon puute heijastelee myös tuota läpisävellettyä lukujen yksinäisyyttä. Juonivetoista romaania janoavat tulevat pettymään.

Giordanon kieli on matemaattisen tarkkaa; kielikuvilla ei juuri herkutella. Mutta arvoituksellisuutta syntyy jo siitä, että asioita ei nimetä suoraan: lukijalle jätetään riittävästi oivaltamisen ja täydentämisen haastetta. Kipeitäkään asioita ei osoitella; ei Mattian melkeinpä autistista käytöstä, ei viiltelyä, ei Alicen anoreksiaa.

Kirjallinen maailma syntyy nimeämällä yksityiskohtia ja abstraktioita, osoittamalla minne viittaukset viittaavat. Mutta nimeäminen ja maailman rakentaminen kuuluu lukijalle.

Katarttista pääsyä ahdistuksesta Alkulukujen yksinäisyys ei tarjoa: oikeastaan kirja ei tarjoa mitään ratkaisuja. Itse koin kirjan kuitenkin selviytymistarinana, kasvukertomuksena 'toisen kaipuusta' ja kivusta kohti vahvuutta ja voimaa, joka yllättäen löytyy läheltä: itsestä.

Vain itsestä.

jatkuu täällä

Hasso Krull: Meter ja Demeter

2009-11-28T20:22:00.007+02:00

suomentanut Anu Laitila
(WSOY)

On kirjoja joita luetaan järki tai kynä kädessä, joita lukiessa haetaan aivot narikasta ja käynnistetään ne. Ja sitten on näitä joihin vain heittäydytään, sukelletaan sanojen sekaan selälleen; antautumisasentoon, vatsa ylöspäin. Ja kaikki mikä virtaa vastaan on ihmeellistä ja uusin aistein koettua. Vaistonvaraista, hiljaista tietoa, jonka ymmärtämiseen ei pelkkä äly riitä.

Kun ensi kerran luin tämän runoeepoksen, annoin mennä vaan, annoin kuvien kuljettaa ja sanojen siirtää minut sijoiltani, yllättää takaapäin ja edestä. Pääsin ihmeen kauas sekä ajassa että etäisyydessä; aikojen alkuun asti, maailmojen ääriin, kansanrunouden kuviin, myyttien ja ihmisyyden alkujuurille.

Pääsin loppuun ja alkuun. Siinä järjestyksessä.

Ensin maailma tuhoutuu, tulee vedenpaisumus, vesi nousee kunnes koskettaa taivasta. Ja maa vähenee: rivi riviltä se peittyy, lause lauseelta näkyy vähemmän. Runoelman Meter on siis vähenevä: seuraavassa säkeessä on aina yksi säe vähemmän kuin sitä edeltävässä. Kun runon maailma on peittynyt kuin veden alle riveittäin, lopussa seisoo enää yksi lause:

minun pitkällä kaarevalla radallani

Sateenkaari, kuin sateenkaarikäärmeen taivaalle kaartuva selkä, viittaa myös kristilliseen symboliikkaan lupauksesta ettei vedenpaisumus enää toistu. Ja aboriginaalien sateenkaarikäärme taas on Uniajan merkki uudesta luomistyöstä. Vähenevään Meterin runomaailmaan jää viimeiseksi vain säkeenä luikertava lupaus uudesta alusta.

Meterin miehinen, mittaava, vähenevä ja tuhoava maailma saa runoelman toisessa osassa vastaparikseen naisellisen, uutta synnyttävän ja lisääntyvän Demeterin. Toisiaan täydentävät ja tarvitsevat voimat, voima ja vastavoima; uutta ei synny ilman sille raivattua tilaa. Meter on paitsi tuhon myös uudistumisen mitta. Vesi on alleen hukuttava mutta samalla hedelmällinen elementti; veden laskeuduttua maa on viljava ja valmis kasvuun. Demeter kasvaa näkyviin rivi riviltä, lisääntyy aina säkeen verran, kunnes uusi maailma on luotu. Taas.

Ja mistä on maailma luotu: myyteistä, uskomuksista, faabeleista, ei toinen ole heikompi toista. Tarinat virtaavat tasa-arvoisena*, moniäänisenä virtana, ja kurovat etäisyydet kiinni, kutovat ne kuvilla yhteen. Mainitut henkilöt, hahmot ja jumaluudet uitetaan yhtälailla samanarvoisuuden virrassa: kukaan ei nouse päätä pidemmäksi toista. Triksteri, sateenkaarikäärme, kojootti, Frida Kahlo, Frank Zappa, Kassiopeia, Don Cherry, Prometheus, Atargis tai Oannes --

Nimeäminen

Kun tässä runsauden runoelmassa kelluu, ohi virtaa teemaa teeman perään; kuvat vilistävät kuin katsoisi outoa maailmanjärjestystä aikakoneen ikkunassa. On oltava nopea saadakseen otteen edes yhdestä teemasta (niitä on lukuisia, liikaa tällaisen pienen blogipostauksen kannettavaksi). Otetaan nyt yhden teeman hännästä kiinni: nimeäminen.

Gulibanjayn poika Wangal oli elävä bumerangi, (s. 36 "bumerangi on sateenkaari maan ja taivaan / välinen puu") jo aikojen alussa isä heitti poikansa (bumerangin) edellään niin, että metsään raivautui polku...

Gulibanjay lähti pojan perään
tiellä hän näki kasveja ja eläimiä
kumpuja ja lähteitä kuoppia ja suuria kiviä
hän antoi niille kaikille nimet

Nimeäminen on haltuunottoa. Nimeäminen on identiteetin antamista ja saamista. Nimeäminen on luomista. Näkemistä uudella tavalla. Ajattelua. Siirtymistä konkreettisesta abstraktiin, liikkumista esineestä sitä edustavaan symboliin.

Näin minä aina tuskailen; mitä voin kertoa matkoiltani jos en osaa nimetä minulle tuntematonta, vaikkapa vain eksoottista mäntyä, tai puuta jolla kasvaa kaarnan sijasta ihoa; kasveja, kukkia, pensaita joita ei koskaan näillä leveysasteilla rehota, koska en voi nimetä niitä, en voi ottaa niitä mukaani. Enkä voi nimetä niitä sillä kieleni on hautautunut baabelin tornin raunioihin ;). Nimettömällä ei ole pysyvää sijaa muistissa.

Aikoinaan kuviteltiin, että nimet ovat jumalten antamia. Edenissä, ennen syntiinlankeemusta Aatamilla oli valta nimetä kaikki*, nimeämällä hän otti luomakunnan määräysvaltaansa. Ihmisellä oli herruus muun eläin- ja kasvikunnan yli. Mutta ei se kauan kestänyt. Baabelin tornin romahdus viimeisteli ihmisen hybriksen seuraamukset, ja sittemmin maailman haltuunotto ja ymmärrys nimillä (sanoilla) on ollut mahdotonta.

Nimeämiseen sisältyy myös tietty kieliteoria jonka mukaan ajatukset tulevat todeksi vasta sanojen kautta; sanat (ja nimet) ovat välttämätön edellytys ajattelulle. (Sapir: Not until we own the symbol do we feel that we hold a key to the immediate knowledge or understanding of the concept.)

Nimeäminen kuuluu myös Meterin ja Demetrin luomisprosessiin. Meterin miehisyys ja mitta tunkeutuu Demeteriin: "Meter sinun nimesi / tulee minun sisääni" ennen kuin uusi nimeäminen voi alkaa: "silloin synnytän / sinut ja sinun nimesi uudelleen".

Nimi on vielä paljon enemmän. Se on yksi neljästä sielusta jotka ihmistä kantaa: on elämänsielu (elinvoima ja -toiminnot kehossamme), paikansielu (paikat jotka ovat sinua elämässäsi koskettaneet), vapaa sielu (unen, mielikuvituksen, luovuuden sisäinen energia, se mikä meissä on kestävää) ja sitten, neljäntenä tämä, nimisielu:

teidän todellinen nimenne on nimisielu

isoisänne, isoäitinne nimi, takaisin tullut nimi

sinun nimesi olet sinä itse ennen sinua itseäsi

Nyt pelkkä nimeäminen vei mukanaan! Enhän ehdi muusta kirjoittaakaan, eikä kukaan jaksa skrollata silmiään kilometreittäin alas. Mutta vielä yksi nimeämismyytti. Ennen ihmiset heräsivät eloon keväällä kuin luonto, mutta nyt ihmiselämä ikään kuin kiertyy ikiaikaiseen sykliin, paluuseen syntymän kautta:

ihmiset tulevat takaisin

vain naisen sisältä

he tulevat takaisin niminä

lapsen syntymä

on takaisintuloa ja tunnistamista

Akateemisen kirjakaupan kohtauspaikalla
Taiteiden yössä (2009)

Anu Laitila (teoksen suomentaja) ja Hasso Krull
(haastattelijana Juhani Salokannel)

Hasso Krull kuvasi runoeepoksensa taustaa ja syntyä Akateemisen kohtaamispaikalla jotenkin tähän tapaan:

Jo mahtipontinen nimivalinta 'eepos' ironisoi itse aiheen käsittelyä; vedenpaisumus ja maailman luominen ovat eepokselle tyypillinen aihe, pikkujuttuihin ei tässä genressä tarrata. Eepoksen kieli on ylevää, aihepiiri jumal- tai sankaritarustosta. 1900-luvulla eepos nousi suorastaan yliarvostetuksi, syntyi imaginaarinen kuva joka sopii vain menneisyyden teksteihin, se kuuluu kuolleeseen, arkaaiseen menneisyyteen, jota sitten romantisoidaan ja elvytetään. Krull tuumi, että miksei yhtä hyvin voida elvyttää eepoksen lajia sinänsä. Tarina vedenpaisumuksesta ja luomisesta vertautuu babylonialaisiin eepoksiin; nehän eivät ole järisyttäviä eivätkä kovin pitkiä.

Myyttinen peruskaava maailmanluomiskertomuksissa on, että maailmaa ei voi luoda valmiiksi, niin että se on hyvä. Jumalalle, tai kuka nyt luomistyötään tekeekin, syntyy virheitä; myyteissä maailma tuhotaan monta kertaa. Alkuvirheet paisuvat mittoihin jotka ovat kestämättömiä, ja taas on aloitettava alusta: myös Meter ja Demeter kuvaa ikuisen paluun kiertokulkua, virhettä josta olemme pääsemättömistä. Virhe on väistämätön, välttämätön, ilman sitä ei voi uudistua.

Hasso Krull soveltaa runoelmassaan vanhaa kansantarustoa ja mytologiaa vinhalla ja samalla hyvin luontevalla tavalla. Myyttejä on lainattu Pohjois-Amerikan, Australian ja Uuden-Seelannin, Aasian ja Pohjois-Afrikan tarustoista rinnastamalla ja yhteensulattamalla. Tarinat kulkevat ikään kuin paralleelisti, tasa-arvoisesti* läpi runoelman.

Krull kertoi innoittuneensa aikoinaan jazz-muusikosta, Don Cherrystä, joka 70-luvulla kehitti 'fuusio-jazzin', etnisen jazzin jossa instrumentit on kerätty yhteen yhden soittimen olematta alisteinen toisen motiiville ja ylivoimalle; tästä syntyy horisontaalinen ja tasapainoinen tyyli. Samalla periaatteella Krull rinnasti mm. eri versiot maailman luomisesta ja kansantaruista; yksikään ei ole toista ylempi, kaikki ovat tärkeitä. Teoksen alkuajoitus juontuu jo 80-luvulle, jolloin Krull kirjoitti symbolista runoutta, peiteltyjä alluusioita. 90-luvun lopun multikulti-runoudessa taas ei saanut vihjata tarinoihin joita lukija ei tunne: piti kertoa itse tarina. Niinpä Hasso Krull poimi autenttiset tarinat, kertoi ne, luotti yksinkertaiseen kuljetukseen ja tyyliin, ei poikennut tarinasta, ei muuttanut mitään. Syntyi Meter ja Demeter.

Hasso Krull:
runoilija
esseisti
opettaja
kulttuurikeskustelija
filosofi
kääntäjä

Anu Laitila (suomentaja): eepos-nimitys ei pelästyttänyt,
vaikka vertautuikin aluksi kansalliseepokseemme Kalevalaan; se voidaan kuitenkin palauttaa alkusijoilleen, onhan runoelma eeppisen kirjallisuuden alalaji.
Suomentaja sai alkuvirikkeen projektilleen seitsemän vuotta sitten Viron-matkallaan, ystävän haastateltua Hasso Krullia. Krull kertoi silloin haluavansa tehdä teoksen jossa luodaan sellainen maailma jossa ihmisen on hyvä elää. Anu Laitila vertasi suomennostyötään käsityöläisyyteen (jäljestä päätellen kokonaisvaltaisessa suomennoksessa on kuitenkin ollut mukana jotakin paljon enemmän kuin vain kädet). Ensi versio oli vakava, mutta käännös kun on aina prosessi, myöhemmillä kierroksilla suomennokseen syntyi uusia kerroksia, mukaan tuli myös keveyttä ja huumoria, (aluksi AL jopa harmitteli ettei alkuteoksen kieli ollut runollisempaa), mutta puhekielisistäkin aineksista huolimatta, oli vaikeaa tavoittaa toimiva yksinkertaisuuden tuntu.

***

Meter ja Demeter tulvii viehättäviä taruja, totuuksia, faabeleita, runollisia metaforia, loruja, kirjallista perinnettä, alkumyyttejä niin jumaluudesta kuin seksuaalisuudesta.

Lopuksi vielä tarina kojootista joka kohtasi silmänheittäjän. (Lukijan referoimana)

Kojootti kohtasi matkallaan miehen joka kaivoi silmät kuopistaan, heitti ne puun latvaan, ja antoi niiden ihmetellä ympäriinsä korkealta kauas kantautuvaa näkymää, kunnes sitten huusi: takaisin silmät! Ja silmät palasivat kalloon.
Kojootti haltioitui näkemästään. Hänkin tahtoi heitellä silmiään ja anoi mieheltä tätä taitoa itselleen. Kärtti niin kauan, kunnes mies antoi periksi. Yhdellä ehdolla: älä koskaan toista temppua useammin kuin neljästi peräkkäin auringonkierron aikana. No heh heh, mitä mies oikein kojootista luuli, no voieitietenkään kojootti rikkoisi ehtoa.
Vaan kuinkas kävikään. Kojootti heitteli silmiään, heitteli ja ihasteli, hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa, ei todeksi uskonut näkymää minkä korkealla katsovat silmät hänelle soivat ja unohti tyystin lupauksensa...
Viidennellä kerralla silmät eivät enää palanneet kojootin kalloon. Ne jäivät oksalle. Mätimään. Kärpästen ruuaksi.

-- Kuin paraabeli ihmisen ahneudesta ja ihmeen nälästä. Tahto herää ensin viattomana; tahto nähdä jotain ennennäkemätöntä. Meidät valtaa ennenkokemattoman elämän jano niin ettemme enää voikaan vastustaa sitä kiellettyä kertaa...

Neljästi uteliaisuus palaa luoksemme, viidennellä kerralla näkyy vain maailman virhe.

______________________________________
* Edward Tomsell: Historie of Four-Footed Beastes (1607)

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

2009-11-07T20:22:00.005+02:00

suom. Kristiina Rikman (WSOY)

Herätys! Amerikkalainen unelma on ohi.

Yhden sukupolven unelma - seuraavan painajainen?

Rothin kerrontaan oli vaikea päästä sisään. Siis aluksi. Siis minun. Miehinen maailma miehisine arvoineen, autot, urheilu haukotuttavine pelikuvioineen, varallisuus, asema, henkilökultti, naisen arvo näyttelykappaleena ja muuta plaa-plaa-detaljeilla urostelua. Sitä tavallista luetelmaa jolla amerikkalaisuutta määritellään. Ei minua oikeasti jaksa kiinnostaa minkä merkkisellä autolla Miss Amerikkaa kärrättiin ympäriinsä ja oliko heillä hotellihuoneessa Fralinger's Original kolakaramelleja vai kenties jotain ihan muuta. Mitä väliä. Ravintoloiden nimiä, julkkisnimien pudottelua, Roth taluttaa kirjaansa koko naapuruston, niin, tiedän kyllä: hän rakentaa tarkkaa ajankuvaa. Tarkentaa uskollisesti ja lähelle, jotta mennyt historiallinen maailma rekonstruoituu ja jotta keksitty fiktiivinen maailma todentuu, kasvaa lukijan ympärille. Mutta en minä aina niin läheltä välitä katsoa.

Rothin paljon puhutun purevan satiirin hampaanjäljet eivät näkyneet eivätkä tuntuneet, korkeintaan jotain pintaa raapivaa käkätystä oli havaittavissa. Miksi sitten jatkoin? Osaanhan jo viimeinkin jättää kirjan kesken. Osaan, vaan en jättänyt. Tahdoin sittenkin nähdä ja ymmärtää amerikkalaista ajattelua ja asennetta, tahdoin nähdä mitä tulee sen kuuluisan amerikkalaisen unelman jälkeen.

Ostin kirjan aikoinaan uutena - eurolla (uudet kirjat ovat edukkaampia kuin divarista hankitut?! Mistä se kertoo?), ja olen omaksunut ikävän tavan ottaa juuri halvat hankinnat matkalle, tuomatta niitä enää koskaan takaisin. Luovuin Rothistani Barcelonan lentoasemalla, ennen viimeistä huutoa lennollemme. Viime sekunneilla mieheni vielä äkkäsi: 'hei, joku on jättänyt tuohon kirjan', ja minä kiireesti: 'älä hemmetissä ole huomaavinasi, tää kirjojen heitteille jättäminen on mulle tarpeeksi vaikeaa muutenkin'. Toivon, että Ruthini löysi itselleen vielä uuden ja itseään, sisintään, ymmärtävän kodin. (In my dreams).

Jostain syystä kirjan kerronnan kulku sai minut tuntemaan itseni sohvalla makaavaksi psykiatriksi jolle Roth suoltaa ääneen taakkaansa, purkaa tajuntansa virtaa vyöry vyöryltä, ketjuttaa ja kehii ajatustaan kuin jumittava analysaattori. Teksti on kuin taukoamatonta tilitystä. Helpotuksekseni Roth ei tivaa minulta mitään vaan tyytyy omaan ääneensä, luottaa että kuuntelen. Pakkohan se on. Lause ei armahda, ajatus ei katkea.

Kerronnan keskipiste on vaalea 'juutalaisviikinki' Swede. Mies oli nuorena jokatytön ja -pojan ihanne, baseball-sankari, ihailtu menestyjä. Itse täydellisyys. Jumalaksi korotettu. Swede avioitui missin kanssa, peri hansikastehtailija-isänsä yrityksen ja porvarilliset arvot. Kadehdittava hahmo. Viaton ja yksinkertainen. Mies joka saa kaiken. Mies joka onnistuu kaikessa.
Onko näin?

Kertoja, Nathan Zuckerman, Swedeä ihaillut 6 - 7 vuotta nuorempi koulutoveri, saa yllättäen päivälliskutsun Swedeltä, vuosikymmenten jälkeen, kun Swede on jo 70-vuotias ja eturauhassyövästä toipuva. Zuckermanin kateus ei vieläkään tunnu hellittävän; miksi tuo pääsee syövästäänkin helpommalla kuin minä, tuntuu Zuckerman kärvistelevän, eikö se joudu maksamaan mistään? Lapsetonta Nathania nyppii raskaasti kuunnella Sweden retostelua menestyvillä lapsillaan, nyppii katsoa vilpitöntä hymyä joka ei kieroiluun edes kykene.

Ihminen joka väsymättä vertaa itseään ja elämäänsä toisiin, kokee vain musertavaa tyytymättömyyttä. Amerikkalaisen yhteiskunnan vertailukulttuuri on vertaansa vailla, brittiläinen keeping up with the Joneses -mentaliteetti on vain pienimuotoista patsastelua verrattuna siihen kilpavarusteluun mitä materialistisen unelman täyttymys Jenkeissä toteuttajaltaan edellyttää. Kun unelma on toteutettu, autot hankittu, status vakautettu, kulissit kunnossa, mitä sitten? Sitten kerätään laaja ystäväpiiri ympärille kadehtimaan sitä kaikkea. Mutta Swede ei tunnu alentuvan edes sellaiseen. Kuva on niin kaunis, että Zuckerman ei usko siihen; sen täytyy olla pelkkää pintaa.

Kuukausia myöhemmin Zuckerman osallistuu luokkakokoukseen jossa tapaa 45:n vuoden takaisia koulutovereitaan, näiden joukossa Sweden pikkuveljen Jerryn, sen räjähdysherkän kuumakallen joka nuorena jäi jumalaisen Swede-veljen suureen varjoon. Jerryn joka väkersi tyttöystävälleen hamsteriturkin 175:stä haisevasta hamsterinnahasta, Jerryn joka pelasi pingpongia raivokkaasti kuin fretinkasvoinen tappaja. Jerry kertoo Zuckermanille että Swede on kuollut. Kertoo että Swedellä oli myös tytär. Eikä mikä tahansa pikku missitytär vaan tytär joka kapinoi, lihoi ja änkytti, tytär joka 16-vuotiaana räjäytti postin ja tappoi paikallisen lääkärin ja sitten katosi. Tytär joka räjäytti vanhempiensa porvallisen jenkkiunelman pitkin pihoja.

Zuckermanin pakkomielle lapsuuden ihanteesta saa uutta potkua. Swede ei ollutkaan 'tyhjyyden ruumiillistuma', 'inhimillinen latteus' -- Swede oli tuntenut tuskaa. Jerry viedään häneltä kertomasta enempää, joten Zuckin on itse keksittävä loput. Hän astuu kertojan rooliin ja kirjoittaa Swedelle elämän, laajoin vedoin, yksityiskohtia säästelemättä.

Niinä aikoina, 60-luvun melskeissä, kun Sweden kapinallinen Merry-tytär pommin räjäytti, Newark edusti jo amerikkalaisen unelman raunioita. Kaduilla kapinoitiin ja kapitalisteja kuritettiin ilkivallalla; Newark oli karniiseja myöten ryövätty kaupunki. Katutaistelijoiden ainoa ravintoketju kulki kädestä suuhun, siinä mitään rahaa välittäjäaineeksi tarvittu. Roth tuntuu piirtävän jonkinlaista äärimmäistä joko-tai-Amerikka-kuvaa: jos et hyväksy juutalaisten edustamaa ikuiseen taloudelliseen kasvuun ja hyvinvointiin ja työn mahtiin perustuvaa kapitalistista mallia, vaihtoehto on tämä: aivoton tuho ja haiseva kurjuus. Merryn terveesti kapinalliset periaatteet "olen vapautunut kaikesta omistamisen halusta ja itsekkyydestä" eivät joudu pahaan valoon ainoastaan hänen tekemiensä murhien vuoksi, vaan koko hänen ahneuden vastainen olemuksensa on pelkkä irvikuva ihmisyydestä: risat hampaat, fanaattinen omistamattomuus ja peseytymättömyys, rätteihin kääriytyminen. Ei ole vaikea valita mitä arvomaailmaa suosia, kun niitä esitellään ulkoisten merkkien valossa; varakkuus on kaunista, köyhyys iljettävän rumaa. Pinta ratkaisee.

Onko kertoja Zuckerman viime kädessä Sweden arvomaailman aateveli, joka ei lopulta löydä muuta reittiä hyvään elämään kuin rahan kautta. Muita harkinnanarvoisia vaihtoehtoja ei edes väläytetä, ei mitään näiden kahden sukupolven ääriarvojen välimaastosta, josta voisi kummuta tervettä kapinaa tai joka voisi jatkaa taloudellista hyvinvointia ilman että se on toiselta pois. Kritiikki on liian hampaatonta kumoamaan vanhaa, liian voimatonta rakentaakseen uutta. Amerikkalainen pastoraali on kuin vuorokauden kestävä Kiitospäivä -- sen verran jaksaa vielä pinnistää, näyttää hyvältä, tehdä asioita näön vuoksi. Yhden päivän vain. Ihmiset uskovat olevansa sitä miltä näyttävät, siksi on tavattoman tärkeää näyttää oikealta.

Mutta todellisuus on toista.

Michael Moorcock: Katso ihmistä!

2009-10-19T19:22:00.007+03:00

suomentanut Raimo E. Tikkanen

VASKIKIRJAT

Borgesilaiset rinnakkaistodellisuudet ja reaalimaailman fyysis-astronomiset todennäköiset paralleeliuniversumit jaksavat sitten kiehtoa pientä mieltäni. Silti vasta hiljattain olen päässyt scifikirjallisuuden todellisuuksien mukavaan makuun. Sattumoisin (kiitos suosittelijalle!) sain käsiini tämän pienen löydön, aikamatkailun klassikon vuodelta 1966. Michael Moorcock (s. 1939) Katso ihmistä! Behold the Man. Ecco Homo! ym. muita raamatullisia konnotaatioita.

Päähenkilö, Karl Glogauer, on varsin hellyttävä hahmo, kuin rakastettava pikkupoika jolle on helppo ´antaa anteeksi´, koska kaikki pienet vinksahdukset tuntuvat vain korostavan hänen inhimillisyyttään.
Jo pienestä pitäen Karl joutuu esittämään osia joihin ei kuulu eikä halua kuulua, osallistumaan näytelmiin joiden kurjin rooli lankeaa juuri hänelle. Koska syntipukkia tarvitaan. Aina. Lapset tarvitsevat kiusattavan, opettajat tarvitsevat sormet joita hakata (sadistiset opettajat brittiyhteiskunnassa eivät suinkaan rajoittuneet menneelle 50-luvulle, heitä on riittänyt pitkälti aina 60-70-luvuilta nykypäiviin, kuten tuntemani britit tietävät kertoa), papit tarvitsevat pikkupoikansa patjoikseen sillä pojat eivät tunnu sisältyvän selibaatti-käsitykseen, ja sadistit tarvitsevat masokistinsa. Rooli ja vastarooli. Kaikki kuviot hakeutuvat kohti täydentymistään. Eikä paha koe täyttymystään ilman hyvän yhteistyötä, sen suorittamaa roolia. Karl oli aina valmis miellyttämään, Karl oli liian kiltti.
Valtava, ammottava rakkaudennälkä tuo Karlissa esiin huomiohakuisen itsetuhoisuuden. Jos avaa kaasuhanan juuri ennen äidin kotiintuloa, huomio maksimoituu. Ajoituksen pitää olla täydellinen. Karl tahtoo tulla huomatuksi, rakastetuksi, mitä tahansa, kunhan yksinäisyyden lamauttava tunne pysyy poissa.
Ajoituksesta on kyse myös Karlin aikamatkassa. Hän tahtoo siirtyä nimenomaan ajanlaskumme alun tärkeimpään vuoteen, ja hän tahtoo siirtyä sinne nimenomaan silloin kun oma elämä on aika perusteellisesti tyritty. Kun naissuhteet on ryssitty ja sängyt, kuin sillat, poltettu takana, vailla paluuta.
Karl siirtyy aikakoneessa ajanlaskumme alkuun seuratakseen Jeesuksen ristiinnaulitsemista, ja saakin seurata sitä varsin läheltä. Karlin rooli, vuonna 28 jKr, valkeni minulle heti kohta hänen tavattuaan Johannes Kastajan - ahaa, näinkö se meni! Mutta sitä en nyt kavalla, jotta kukin tykönänsä voi oivalluksen itse kokea jos niin tahtoo, sillä siinä roolissa on koko kirjan ydin.
Toiseen maailmanaikaan siirtynyt Karl ei tahtonut puuttua historian kulkuun, sillä niin agnostikko kuin olikin, hän tahtoi että Uusi Testamentti olisi totta. Hän ei varottaisi Johannes Kastajaa, vaan `antaisi` tämän kuolla, sillä Jeesuksen ristiinnaulitseminen tapahtuisi vasta Kastajan kuoleman jälkeen. Jos Kastaja eläisi, kuolisiko Kristuskaan? Karlia oli vannotettu ettei sormeilisi tapahtumien kulkua.
Kristinuskon tapahtumien tilaus oli leijunut ilmassa jo aikojen alusta, kristinusko oli "vanhojen myyttien uudelleensovellus", eräänlainen vääjäämättömyys, kirjoihin kirjoitettu tapahtumaketju vaatii toteutumistaan passionäytelmässäkin. Onko tekijällä väliä kunhan teko on tehty, se mikä pitää tehdä? Mikä on jo tapahtunut, ei enää voi tapahtua toisin. Siksi Kastaja on mestattava ja Kristus kuolee ristille. Karlille uudestaan. Mikä oli minusta erikoista ja hätkähdyttävää, oli eräänlainen Kristuksen inhimillistäminen: hätä, pelko, epävarmuus, ihmeteoiksi tulkittu tieto ja kokemus, kaikki naurettavuus ja alhaisuus mikä hyvinkin saattaisi kuulua Kristus-myyttiin, mutta mikä on epäpyhänä pyyhitty pyhistä kirjoista pois. Tämä kirja on siis eräänlainen kokeilu. Mitä jos?
Karlin mielestä ei Jumala eivätkä suuret uskonnot olleet riittävän persoonallisia. No, tässä kirjassa sitä puolta on korjailtu.
Karl on henkilönä hellyttävä koska hän on kuin lapsi. Tunteellinen, reagoiva, altis, välitön. Hyvässä ja pahassa. Lapsen usko Karlissa uskoo ehkä viimeiseen saakka: eihän kukaan tahdo vahingoittaa lasta? Eihän? `Minähän olen vain pieni poika`. Eihän vanhuksiakaan, uudestaan lapseksi tulleita, meidän yhteiskunnassamme vahingoiteta, laiminlyödä, eihän? Eihän?
Karl-lapsen elämässä korostuu yksi piirre yli muiden: yksinäisyys, tietynlainen erillisyys. "Yksin" on kuin infantiilinen mantra jota voi hokea masturboinnin rytmiin, johon törmää taas kun jungilainen kollektiivinen tajunta rationaalisesti tyrmätään: yksinäisyys on uhrin osa. Ne jotka seuraavat Kristusta ovat laumaeläimiä, lampaita, mutta Kristus on yksin. Ja Karl jää yksin. Monica ei seuraa häntä aikojen alkuun, kukaan hänen naisistaan ei jäänyt, saati seurannut häntä. Yksinäisyyden monet eri merkitykset näkyvät ikään kuin todellisuuden raameista riippumatta: toista ei voi kohdata, oikeasti. Lopulta on aina vain yksin. Yksi.

Raimo E. Tikkasen suomennos kulkee vetävän vaivattomasti, englanti ei kuulla läpi. Vanhahtavaa kieltä väläytetään sopivasti kun se ajanjaksoon sopii, ja jopa aluksi tyylirikkona särähtänyt puhekieli (Karlin käyttämä), osoittaa tarkoituksensa: se näyttää rajapintaa jossa maailmat törmäävät; hankauskohtaa eri ajatusmaailmojen tai aikakausien välillä.

Kannen grafiikka on taitavaa, kuten M-L Muukalta tietää odottaa. Hiekanruskeassa erämaassa rämpii luisen laiha, yksinäinen mies. Hän on keskiössä. Aivan orjantappurakruunun keskellä...

Vaikuttava pikku pakkaus. Kerta kaikkiaan.

Dan Brown: The Lost Symbol

2009-10-11T22:20:00.008+03:00

© Lukija

Ennen kartoin hypetettyjä muotikirjoja, kahvitaukojen ykköspuheenaiheita, yhteisöllisyyttä pönkittäviä joukkolukukokemuksia, kirjoja jotka ovat kaikkien kielillä ja käyvät kaikkien kukkarolla. Ei minusta ole kuorolaulajaksi eikä valtakirjallisuuden faniksi vieläkään, mutta yritän jo vähän laajentaa makuani. Yritän. Tietenkin suosittujen kirjojen välttelyni perustui pelkkään paradoksaaliseen ennakkoluuloon, että jos tämä kirja kiehtoo miljoonia lukijoita, miten se voisi kiehtoa minua (vrt. miljoona kärpästä ei voi olla väärässä: p-ska on hyvää).

Se kyllä nyppii, että monet 'kriitikot' kuittaavat perusteluitta Dan Brownin heppoisaksi, (HS 30.9: "Yhdysvalloissa Brownia jopa ymmärretään, Britanniassa hänelle nauretaan. HS, Nyt-Liite : "yhtä köykäistä kirjallisuutta kuin Da Vinci -koodi -- paljon mukahistoriallisia ja okkultisia arvoituksia lukijan helposti ratkottavaksi".) Tahdon katsoa itse onko näin, vai onko tämä jotain älymmyyden tunteen valtaaman mielen salakadetta. Onko muotia vihata menestyjää? Esittää lukumakua joka on kaiken tällaisen yläpuolella.

Alussa oli alku

Tuttavuuteni Dan Brownin kanssa oli neitseellinen: ei ole rasitteena aiemman lukukokemuksen jättämää jälkiväritystä. Puhtain (tyhjin) mielin tartuin lämpimäiseen The Lost Symbol -trilleriin, jota oli koneet kuumina painettu USA:ssa peräti 5 miljoonaa kappaletta. Pelkkään ennakko-odotukseen perustuen: viisi miljoonaa! Rohkeaa. (Vaan kuinka monta puuta kuoli sen vuoksi!)

Kuuntelin ensin parit nettihaastattelut saadakseni vihiä kirjan taustasta ja syntyprosessista. Matt Lauerin (msnbc) tentissä Dan Brown näytti hieman pelokkaalta pyöreäsilmäiseltä pojalta jota yhä hirvittää joutua tähän julkisuusralliin, mutta symppiksen Danin kasvot toivat myös mieleen oman Erkki-enon joka on hieman maantienvärinen, mutta jonka fiksu hymy sitten äkkiä rävähtää aina silmiin saakka.

Kadonneen symbolin syntypaineet

Brown siirtyi aamuisin jo neljältä kirjailijakammioonsa, joskus niin täynnä intoa, että pyjamanhousut jäivät päälle. Jos taas into lopahti kesken ja arkki tuijotti kammottavan tyhjänä vastaan, Dan sitoi gravity bootsit jalkoihin ja roikkui pää alaspäin kuin lepakko. Päähän pakkautunut veri kun saa ihmeitä aikaan ja ylösalainen asento laittaa ajatuksetkin eri asentoon.

Julkisuuden ja menestyksen hinta on yksityisyyden menetys ja helvetilliset paineet takaraivossa, maineen palkkana taas moni portti aukeaa. Sen jälkeen kun Da Vinci koodi räjäytti potin, Brown sai paljon vapauksia The Lost Symbolin materiaalin keruuseen. Silti hän joutui valjastamaan auttavia käsiä ja silmiä ja käyttämään kepulikonstejakin; hän mm. suoritti tiedusteluja väärällä nimellä, naamioitui (lippalakkiin - hmmm, paljonhan se peittääkin) kun osallistui museoiden opastetuille kierroksille, ja vaimo keräsi kiivaasti faktoja. Kirjan inkubaatioaika kirjoitusprosesseineen venähti kuitenkin kuudeksi vuodeksi. Kyllähän siinä käräjöitiinkin välissä. Mutta: kuusi vuotta kului Da Vinci -koodista. Kirjan piti valmistua jo vuosi sitten, mutta Brown tarvitsi lisäaikaa saadakseen vielä uskoa ja uskottavuutta tekstiinsä. Odotusten paineet niskassa. Talking about the pressure.

Ei paha trilleriksi!

Pitkän märehtimisen tuloksena kirjassa onkin tietynlaista painoa -- tiheyttä -- joka usein trillereistä puuttuu. Brown on tieteelliset (ja quasitieteelliset) sovelluksensa tehnyt, ympännyt juonenkuljetukseen mukaan uskontoja ja hengellisyyttä, arkkitehtuuria, etymologiaa, semiotiikkaa ja filosofian kysymyksiä, ihmismielen pohjatonta potentiaalia ja sen tutkimusta, ja pikkuisen tyrkkinyt tieteen harmaita alueita (kuten noetiikkaa) kohti tutkimuksen keskiötä.

Ja silti säilyttänyt kerronnan kepeyden.

Kyllähän moni vinoilee Brownin tietosanakirjamaisesti puhuvista päistä, mutta keino lienee harkittu: kerran luennoitsija, aina luennoitsija (Langdon) ja milläpä muulla konstilla tiukkaa tietoa saisi pakattua mukaan kuin laittamalla reilusti sanat opettajan suuhun. Vaikka ne eivät aina luontevasti sinne istukaan. Umberto Econ kaltaisten semiootikkojen kirjalliseen otteeseen The Lost Symbol ei kyllä yllä, eikä pyri, ja siksi onkin suositumpi.

Maneerit jyräävät...

...mutta teksti etenee. Ja miten se etenee! Jos pienoinen epäuskottavuus on näin tykittävän jännärin hinta, hinta ei ole suuri. Trillerin kaavasta on pidetty kiinni, Brown jättää henkilönsä säälittä kielekkeelle roikkumaan joka luvun päätteeksi niin että vastuullinen lukija ei muuta voi kuin lukea heidät ulos pinteestä.

Pelkkä elokuvallinen cliffhanger-metodi ja kiireistä lukijaa armahtavat lyhyet luvut eivät ole kuitenkaan ainoita koukkuja joissa trilleriahmatti sätkii, perinteisten koukutusten lisäksi mukaan on ympätty uteliaalle mielelle askaretta: symbolisia arvoituksia, arkkitehtonisia ihmeitä ja detaljeja (jotka on ihan pakko googlata!), mystiikkaa, uskontoa, tieteitä ja salatieteitä jotka houkuttavat ongelmanratkaisuun, vastauksien etsimiseen. Tiheyden tuntu tulee reilulla kädellä viskotuista ja tiuhaan pakatuista yksityiskohdista, tarinan äkkikäänteisyydestä ja eri suuntiin venymisestä; käänteitä syötetään lukijan silmille sen verran rivakkaan tempoon, että siinä tuntee olevansa menossa vähän niin kuin moneen suuntaan samaan aikaan. Tietyissä kohdin taas lukijan nenää hierotaan vinkkiin oikein urakalla, mikä voi tuntua lukijan aliarvioimiselta.

Brown manaa esiin tunnepuolen dramatiikkaa naiiveilla ja ah niin nuorekkailla huudahduksilla Oh my god! Jesus! What the hell! Ja amerikkalaiselle kirjallisuudelle tyypilliseen tehokeinoon, kursivointiin, Brown on ihan kallellaan, kuin istuisi etukenossa koko mies. Sitä saa lukijakin silmät vinossa sietää.

Jännäri vai enemmän

Jännärin voi siis lukea pelkkänä jännärinä: pahat voimat jylläävät ja hyvät tekevänsä kaikkensa palauttaakseen rauhan ja järjestyksen kaaokseen. Ordo ab chao.

Mutta Kadonneeseen symboliin voi lukea myös enemmän, kliseisesti sanoen, se toimii kahdella tasolla: jännittävänä viihteenä jossa silmät ravaavat riviltä toiselle juonen osoittamia polkuja vain saadakseen tietää: mitä seuraavaksi. Yllätyksellisyys kyllä kantaa, loppuun saakka. (Tai ehkä trillerien lukuhistoriani on niin heppoinen, että vain minä en arvaa?)

Toisella tasolla voi hidastaa ja antaa ajatuksille aikaa; miettiä ihmismielen vielä valjastamatonta potentiaalia ja olemassaolon ontologiaa, ikuisuuskysymyksiä jotka eivät vanhene vaikka niitä jo tuhansia vuosia sitten kirjoihin kirjattiin; nähdä että tieto on valtaa, ja että oikea tieto antaa ihmiselle kyvyn tehdä ihmeellisiä, miltei jumalallisia tekoja.

Tämä kirja sai minut miettimään: Mikä on mahdollista?

Raamattu, salattu tieto ja salaliittoteoriat tuntuvat kiehtovan muitakin nykytrilleristejä kuin Ecoa ja Brownia, esim. espanjalaista Carlos Ruiz Rafónia ja norjalaista Tom Egelandia. Raamattu pitää pintansa inspiraatioiden loputtomana lähteenä.

Todennetun tuolle puolen

Hyvä kirja on kuin paraabeli, se tarjoaa juonivetoisen tarinan lapsenmieliselle ja toiminnannälkäiselle, ja siinä rinnalla vertauskuvallista ajattelun ravintoa, kenellä on silmät nähdä:

“Corinthians overtly tells us that the parables have two layers of meaning: ‘milk for babes and meat for men’—where the milk is a watered-down reading for infantile minds, and the meat is the true message, accessible only to mature minds.” (p. 490)

Kirja viittaa loputtomasti salattuun tietoon, ikiaikaisiin mysteereihin (the Ancient Mysteries), jotka kirjoitetaan tietenkin versaalilla ja sanotaan ääneen seisoma-asennossa. Jotta danbrownilainen henkilöhahmo todistaa kelpoisuutensa ja ymmärryksensä tason, hänen on ratkaistava älykkyystestinomaisia arvoituksia, avattava symbolikoodeja nähtävä merkkien taakse. Etsittävä merkityksiä kaaoksen ja merkityksettömyyden loputtomasta tulvasta. Taas kerran: Ordo ab chao.
Mikään ei ole sitä miltä näyttää.

"Mythological treasures are always protected by tests of worthiness." (p. 161)

Esoteerinen tieto on suojattua. Harvaintietoa. Se edellyttää ratkojaltaan tiettyä tietoisuuden tasoa; kykyä nähdä konkreettisten kuvien lisäksi niiden viittaamaan suuntaan. Ymmärtää symboliikkaa.

Tunnen paljon ihmisiä jotka eivät voi sietää metaforien helinää, rivien välien kaivelua, symbolien pakenevaa kuvastoa, elitististä intertekstuaalisuutta joka viittaa kaikkialle mutta -- viittaako lopulta minnekään. Ymmärrän ihmistä joka tahtoo pysyä tosiasioissa, konkretiassa. Minua taas usein vaivaa tarve päästä irti materiasta, kovista ja todetuista tosiasioista jotka eivät hyväksy yksiulotteisen 'todistetun' tiedon rajojen rikkomista. Tahdon hakea merkkejä siitä, että maailmamme rajat eivät ole yhtä kuin rajallisten aistiemme rajat, vaan todennetun tuolla puolen on paljon selittämätöntä, sellaista joka vielä jonakin päivänä selitetään, pitävästi, tieteellisesti. Jos maailmankaikkeuden energiatiheydestä 74 % on tuntematonta energiaa, pimeää energiaa, mitä se on? Jos ihmisen havaintomaailmaan ja -kapasiteettiin kuuluvan neljän ulottuvuuden lisäksi ulottuvuuksia onkin vähintään puolet enemmän, kenties jopa parikymmentä, mitä ne ovat? (Säieteoriaa sivutaan myös tässä kirjassa). Tieteellisen totuuden ja epätotuuden välimaastossa on valtava tutkimaton alue; pimeää meidän silmillemme.

You do not yet have eyes to see.

Historically, every major scientific breakthrough began with a simple idea that

threatened to overturn all of our beliefs. The simple statement 'the earth is

round' was mocked as utterly impossible because most people believed

the oceans would flow off the planet. Heliocentricity was called heresy. (p. 503)

On täysin mahdollista että elämme yhä pimeää keskiaikaa, ja yhä uskomme että maa on litteä niin monessa asiassa, että sadan vuoden kuluttua hävettäisi, jos olisimme vielä hengissä. Se mikä tänään on ajatuksena mahdoton, naurettava, voi olla tulevaisuuden tieteellinen totuus. Totuus vaihtuu kovin nopeasti.

'That which is impenetrable to us really exists. Behind the secrets of nature remains something subtle, intangible, and inexplicable. Veneration for this force beyond anything that we can comprehend is my religion.'

(Albert Einstein)

Sanojen alkuperää ja leikkiä

Sanoista kiinnostuneelle Brown tarjoilee pieniä etymologisia tai leikkimielisiä herkkuja. Mitä tarkoittaa sana symboli, mistä se juontuu?
Kas näin: muinaiset kreikkalaiset kirjasivat salattua tietoa savitauluille jotka he sitten pirstoivat useammiksi kappaleiksi. Kukin palanen kätkettiin eri paikkaan tai annettiin eri henkilöiden haltuun ja vasta kun palat jälleen saatettiin yhteen, taulun salaisuudet olivat luettavissa. Langdomin mukaan savitaulu oli asymbolon, ja siitä juontuu moderni symboli. Symboli voi olla konkreettinen esine tai sana joka edustaa abstraktimpaa käsitettä tai viittaa siihen, symboli on siis merkki, tunnusmerkki joka kantaa (salattua) merkitystä ja merkitys avautuu niille joilla on tarvittava tieto ja ymmärrys symbolin avaamiseen, tai silmät nähdä. Tunnuskuva. Vertauskuva.

Entä englannin sanan sacrify? Se liittyy jo muinaiseen uskovien rituaaliin 'sacred making', varhaiset juutalaiset, kristityt ja mayat uhrasivat kukin tavallaan jumalille, saadakseen jumalansa suosion ja pyhittääkseen itsensä. Sacra = sacred, face = make: tehdä pyhäksi.

Kätkettyjen totuuksien tiheässä ja peittävässä sanaviidakossa kun rämmitään, toki Brown on heittänyt sanaleikkien sekaan myös salakieltä ja anagrammeja, pseudonyymeja ja homonyymejä. Arvoituksia sananrakastajille. Totuus paljastuu 33. asteessa. Ja se paljastuu sincerely. Sin - ilman, cere - vaha. Aikoinaan veistoksen virheitä ja murtumia paikkailtiin vahalla. Tietyssä asteessa vaha sulaa ja paljastaa peittämänsä koodit. Enpä olisi keksinyt.

Näin.

Symboleja

Symbolien lukutaito on kehittyneen tietoisuuden merkki. Eläimet toki reagoivat symboleihin kuin signaaleihin mutta refleksinomaisesti. Ihminen on kyennyt koodaamaan ajattelunsa sanoiksi, ja sanat taas niitä symboloiviksi kirjainmerkeiksi. Se joka ei kyseenalaista, jolle a spade remains a spade, ei tarvitse symboleja. En itse tahtoisi elää ilman niitä.

Kadonneen symbolin keskeinen symboli on circumpunct. Kehä jonka keskikohdassa on piste. Kaiken alku. Alkupiste. Alkulähde. Jumaluus. Circumpunktiin liittyy lukuisia eri merkityksiä: se on muinainen kullan symboli, alkemistien täydellisyyden, astronomiassa Auringon, egyptiläisen aurinkojumalan, Ran symboli, ja monissa muissa uskonnoissa se edustaa jumaluuksia tai vapaamuurareiden ikiaikaisia mysteerejä. Olisi aika tylsää jos se olisi vain kehä, keskipisteessään piste: kuin harpilla vedetty ympyrä. Miksi tyytyä yksinkertaisuuteen.

Visuaaliset taiteet, arkkitehtoniset rakenteet ja muodot, kuvat, kaikki ne edustavat jotain muutakin kuin itseään. Niistä on luettavissa enemmän. The George Washington Masonic Memorialian (googlaa ihmeessä!) muotokieli ei ole sattumaa: portaittain lisääntyvä arkkitehtoninen kompleksisuus edustaa ihmisen intellektuaalista kehitystä, esim. doorilaisessa, joonialaisessa ja korinttilaisessa pylväsrakenteessa (s. 290). Aivan. Kerroksellinen, kumulatiivinen monimutkaisuuden lisääntyminen on tyypillistä ihmisen kehityksessä. Miksei monessa muussakin? Makuaan voi kehittää. Monet kulinaariset herkut kuuluvat sarjaan acquired taste, myös ihmisen kirjallinen maku kehittyy portaittain, yksioikoisesta monisyiseen.

Miten niin kadonnut symboli?
Suomennoksenkin nimeksi on luvattu Kadonnut symboli (ilmestyy 14.12.). Ihmishirviö Mah'lakilta on kadoksissa viimeinen symboli, verbum significatium, jolla kruunata päänsä kruunu* ennen viimeistä uhria pimeille voimille, ennen järisyttävää 'transformaatiota' jossa tämä paholaisen jalanjälkiä kulkeva hylkiöpoika uskoo saavansa jumalaiset voimat.

(*This location on the body was sacred. Known as the fontanel, it was the one area of the human skull that remained open at birth. An oculus to the brain. Although this physiological portal closes within a matter of months, it remains a symbolic vestige of the lost connection between the outer and inner worlds. s.269)

Sattumia

Kun ensi kertoja luin Nabokovin teoksia 80-luvun lopulla, silmäni herkistyivät sattumille. Dosentti Pekka Tammi luennoi auki nabokovilaisia kerronnan tasoja ja satunnaisesti sivuttiin jännää sattumista kudottua intertekstuaalisuuden verkkoa. Joka esiintymällä sattuma kerää merkitystä ja kantaa sitä mukanaan taas seuraavaan sattumaan, kunnes sattumat eivät ole enää sattumia, vaan niistä tulee merkityksellisiä kohtaamisia. Niillä on muisti. Niillä on historia. Niillä on konteksti. Siis nabokovilaisittain.

Ja kas, myös brownilaiset sattumat näyttäytyvät minulle, eikä edes niiden trivia häiritse; sattumat tuovat järjestystä elämän- tai juonenkulun kaaokseen, ja yllättäessään ne toimivat kuin vitsit. (Kullakin tapansa huvitella.)

Kun tässä pari päivää sitten sattumoisin googlasin esiin ilmakuvan Temppeliaukion kirkosta, näin että sekin on circumpunct! Mikä sattuma!

Kun luin Brownia kotisohvalla (jalat nostettuna alleni, olihan kohta aika jännä, enkä siis tahtonut roikottaa niitä), ja pääsin kohtaan "Darkness followed light", sillä siunaamalla hetkellä ainaiseen lukemiseeni tympiintynyt tytär sammutti huoneesta valot! Mikä sattuma!

Brownin kirjassa leikitellään (kuin nabokovilaisittain) numerologialla. (Numerot ovat sen verran kuivia ja tylsiä, jotta kukapa niitä kestää jos ei niille leikittele merkityksiä). Olin lukemassa jaksoa jossa kerrotaan numeron 33 tärkeydestä. Jo ennen ajanlaskumme alkua, sitä pidettiin numeroista korkeimpana: se oli 'the highest of all the Master Numbers' jo Pythagoraan aikaan. Pyhä numero. Jumalaisen totuuden numero, Vapaamuurareiden korkein aste, Joosef oli 33 kun nai Mariansa, Jeesus teki 33 ihmetekoa, Jumalan nimi mainittaa Genesiksessä 33 kertaa -- sitten vilkaisin yläviistoon; lukemani sivun numero oli 333. Mikä sattuma.

Onko ihmisen tiedonhaku loputonta heiluriliikettä pienestä suureen, suuresta pieneen? Induktiosta deduktioon ja taas takaisin? Kadonneessa symbolissa etsitään ihmisyyden ja jumaluuden eroa, sitä salaisuutta joka erottaa ihmisen jumalastaan. Edetään etsien kohti yhtä salattua symbolia, salattua sanaa, kohti yhtä ainoaa pistettä. Kaaoksesta kohti järjestystä; avaruudellisesta kaikkeudesta kohti äärettömän tiheään pakkautunutta alkupistettä. Ja kun 'sana' on löytynyt, käy ilmi että se onkin symboli. Ja kas, symbolin kautta lukijan päässä tapahtuu taas uusi alkuräjähdys, yhdestä syntyy kaikki ja -- se sana -- sana kattaa kaiken mitä tieteessä on koskaan tutkittu, luettu, kirjoitettu, aikojen alusta. Ja se sana pitää. Pintansa.

Ja mitä minä itse arvasin lukemastani etukäteen? En juuri mitään muuta, mutta sen sanan arvasin, verbum significatiumin.

What we have done for ourselves alone,
dies with us;
What we have done for others and the world,
remains and is immortal.

(Albert Pike)

Garth Stein: Tiellä pysymisen taito

2009-05-15T22:22:00.014+03:00

Täällä pysymisen taito

Tutustuin Dennyyn (joka asui Seattlessa) kun olin vähän yli parikymppinen. Denny näkyi kauas, hänellä oli säkenöivän mustat hiukset, hämmästyttävä ääni, tummat sameat silmät joiden pupillit sulivat iirikseen. Koska hän vaikutti olevan ikään kuin puolta pidempi minua, en oikein päässyt tarpeeksi lähelle, en edes yrittänyt.

Mutta. Tapaamisilla on merkitystä vain jos niille antaa merkityksen. Ja rakkaudella täytyy olla tilaus voimassa, jotta se toimitetaan. Jos on valmiiksi rakastunut, voiko rakastua uudelleen? Olin jo kiinnittynyt. Toisaalle.
Silti Denny merkitsi minulle emotionaalisesti paljon, jonkin aikaa. Hän tahtoi viedä kanssaan Seattleen, ehkä sinut onkin tarkoitettu amerikkalaistytöksi. Ei. Tunsin sen heti että ei. Erilaisuus erotti, mutta vielä enemmän erotti samuus. Meissä oli liikaa samaa sakkaa mielenpohjalla.

Denny lähti. Minä jäin. Vain kerran sen jälkeen osui hän enää tielleni. Sattuman osuma. Vain kerran hän enää palasi maahan. Sitten: pariinkymmeneen vuoteen Dennyä ei ollut, minulle. Vaan eräänäpä päivänä työpöydälläni odotti kirje. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän puhui. Se olisi voinut olla uusi ystävyyden alku. Mutta olin kiireinen, lykkäsin vastaamista, ja koin eri meiliosoitteisiin tulvivat ryöpyt hätyyttelynä. Mitä hän tahtoi?
Dennyllä oli kiire. Denny puski läpi. Alkoi syytää postilaatikkoihini elämänsä tarinaa; sain ensimmäisen luvun. Pysäyttävän luvun. Hänellä oli plasmasolusyöpä, parantumaton verisyöpä. Todettu neljä vuotta sitten. Nyt se oli uusinut aggressiivisena. Googlasin. Potilaiden keskimääräinen elinikä: neljä vuotta.

En ollut kuullut Dennystä viikkokausiin, huolestuin. Sitten aloin tietystä syystä lukea tätä kirjaa: Tiellä pysymisen taito (en ole erityisesti koiraihminen, enkä pätkääkään autoihminen), mutta silti kirjan poikkeuksellinen kerronta veti ja tietyt pohdiskelevat jaksot viehättivät. Ajoittain filosofoiva Enzo-koira kertoi ja kerronnan pääkohde oli Denny joka asui Seattlessa. Tuskin olin päässyt alkua pidemmälle, kun meiliboksiin rävähti: Dennyn exä kertoi että Denny oli kuollut. Merkillinen yhteensattuma: luen kirjaa seattlelaisesta Dennystä kun reaalimaailmassa saan kuulla, että samanniminen ystävä on kuollut. Kirja sai heti uudenlaisen painon ja merkityksen.

Garth Stein: Tiellä pysymisen taito
(suom. Anja Meripirtti, 2009)

Garth Stein (kuva: Frank Huster)

Tiellä pysymisen taito on kerrottu koiran näkökulmasta.

(Kerrankin sympaattinen kertoja).

Enzo-viisautta haukkapaloina ja Lukijan tulkintaa:

Auto menee sinne minne silmätkin.
Silmä määrää kulkumme suunnan. Jos formula-ajossa katsoo suojavalleja, ajaa päistikkaa niitä päin. Jos pitää katseensa tiellä, pysyy tiellä.
Elämässä: jos tahtoo nähdä vain ikävän, sairauden tai kuoleman, ikävystyy, sairastuu tai kuolee. Jos ohjaa ajattelunsa ja näkemisen tapansa kohti valoa ja iloa, saa siitä kiinni (joskus, jossain vaiheessa).

Kädet ovat ikkuna ihmisen sieluun.
Silmät osaavat salata paremmin kuin kädet. Silmät ovat liian lähellä aivoja, tuota mestarillista manipuloijaa. (Aivot tekevät meille kirjaimellisia silmänkääntötemppuja: me näemme maailman ylösalaisin, mutta aivot korjaavat kuvan)
Mutta kädet eivät valehtele. Ne vapisevat kun ote omasta elämästä kirpoaa. Sille ei voi mitään.

Todellinen sankari on puutteellinen.
Mr Täydellisyys kiinnostaa vain itseään. Pieni särö, kauneusvirhe on kiinnostavampi kuin itse virheettömyys. Sankaruutta ei ole itsestään selvä voitto, vaan vimmattu kamppailu, totinen yritys, joka kaikesta huolimatta, vastoin järjen lakeja, päätyy voittoon.

Yksiäkään ajoja ei ole voitettu ensimmäisessä kaarteessa.
Mutta monet on hävitty.
Katso aina pitemmälle kuin vain ensimmäiseen kaarteeseen.

Ei ole mikään häpeä hävitä ajot -- on vain häpeä olla osallistumatta koska pelkää häviävänsä.
Suurinta pelkuruutta on olla asettamatta itsensä alttiiksi.

Kohtalosi on käsissäsi.
That which you manifest is before you.
Se mitä tarvitset ja kiihkeästi ajattelet, on sinun. Erästä ystävää siteeratakseni: kaikki lähtee ajatuksen voimasta, ajatus johtaa sanaan, sana tekoon, teko toteutumiseen. (No, ei se ihan näin mennyt, mutta näin sen itse tässä näen)

The visible becomes inevitable.
Näkyvästä tulee väistämätöntä. Kun mikä tahansa on puettu sanoiksi, saanut visuaalisen tai konkreettisen muodon (sairaus diagnoosin, rakkaus tunnustuksen), se vääjäämättä johtaa kohti oman tiensä päätepistettä: todettu sairaus etenee parantumiseen tai kuolemaan, ääneen lausuttu rakkaus etenee eroon tai täyttymykseen.