torstai 30. marraskuuta 2006

Veronica Pimenoff: Risteilijät

Kun luin Pimenoffin Maa ilman vettä (1999) -teoksen pari vuotta sitten, olin innoissani. Vihdoin löytyi kirjailija joka tuntui tarjoilevan kaikenlaista hyvää mitä kirjallisuudelta odotin. Oli yhteiskunnallisen kantaa ottavaa näkemystä, oli rohkeaa otetta ja ajattelun pelottomuutta, pakottomana kulkevaa kerrontaa, tummaa ja komeaa huumoria, ironian suolaa, fiksua ajatuksenjuoksua, vankkaa tieteellistä tietoa.

Tartuin
Risteilijöihin odotusten kasaamalla ja edellisen kohtaamisen lataamalla vimmalla. Alku oli lupaava, en ollut pysyä penkilläni. Vaikka kirja oli julkaistu jo yli 10 vuotta sitten ja vaikka pääteemana komeili koneet, sisältö oli vanhentunut hämmästyttävän vähän. Tuttu, minuun vetoava tyyli puri heti. Tosin en yleensä niin perusta dialogin varassa kulkevasta kerronnasta, mutta tässä juuri tämä muoto on tehokkain. Kerronnan näkemykset olivat taas paikallaan, tarkkaa faktaa oli ympätty tiiviiseen ilmaisuun niin että mielessä kihisi. Alustukset vielä sattumoisin hivelivät teemoja joita olin juuri viime aikoina syystä tai toisesta miettinyt tai -- pitkäkestoisia intohimojani kuten ajan filosofiaa.

Mutta. Iloisen risteilytunnelman voi unohtaa välittömästi kun astuu Veronican laivaan. Sitä jää täysin armottoman kerronnan varaan. Jokin nimeämätön pahuus tuntuu risteilevän matkustajien mukana, herkimmät kirjan henkilöt aistivat ja oirehtivat tätä ennettä jo alkusivuilta lähtien.

Vanessan pakkomielle, ristiriitaisen pelon ja ihailun -- ja kauhun -- kohde on jää.
Maailman tuho ahdistaa Vanessaa, globaalisti ja privaatisti: napajäätiköt sulavat, kuutit eivät ehdi imeä itseensä riittävää rasvakerrosta äitinsä nisistä ennen kuin jäälautat liukenevat niiden alta ja pikkukuutit hukkuvat, suolapitoisuuden vaihtelu aiheuttaa Golf-virran heikkenemisen, kasvihuoneilmiö on todellisuutta, sukupuuttoon kuolevat laji toisensa perään. Vaan Pimenoff ei tyydy tähän: kiistämättömien maailmanlaajuisten ongelmien esittely ja toteaminen ei jää viimeiseksi sanaksi, vaan aina tarjotaan vastapooli, vastanäkemys, kuten tieteellisessä argumentaatiossa on tapana. Visioiden ja hyvin erilaisten äänten ristitulessa edellä esitetty äkkiä kääntyykin naurettavaksi. Ulkoa nähtynä Vanessa on hassahtanut, ruma, harhainen, lattioita kuunteleva, seiniä koputteleva, kapteenin perässä juokseva (isähahmoa kaipaava) sekopää. Sisältä näkymä on aivan toinen: Vanessa on syvästi pohtiva, tunteva, huolta kantava, kaiken epätietoisuuden ja epävarmuuden ja suuren yksinäisyyden edessä ahdistunut nuori nainen joka ei löydä rauhaa mistään, ja siksi kaipaa jään syliin.

Schulz on hyvin kompleksinen hahmo ja siksi kiinnostava. Hän on kanssaristeilijöiden silmissä ärsyttävä besserwisser, kaikkeen puuttuva, rannettaan jatkuvasti hierova heikkokuntoinen ukonrahju, mutta -- hänen esitelmänsä ajasta! Säkenöivää. Kirkkoisä Augustinuksen pohdinnat, ajan filosofia ja ontologia. Ja ajan tiede. Kaikki alkoi mustasta aukosta 20 miljardia vuotta sitten ja kaikki luultavasti päättyy siihen samaan reikään; vuosimiljardeja laajentunut maailmankaikkeus painovoiman vedossa imeytyy takaisiin mustaan koloon samanlaiseksi josta tuli, pisteen pisteeksi. Ja kenties ajan suuntaa kääntyy...

Schulzin elämä meni kelloja kerätessä. Kun hän vuosikymmenet oli tikittäjiään paimentanut ja vahtinut, eräänä päivänä hän kysyi itseltään kohtalokkaan kysymyksen. Mitä aika on? Yllätyksekseen hän totesi että aikaa ei ole. Hän oli käyttänyt elämänsä olemattoman mittaamisen tarkkailuun. "Kellot olivat erottaneet ajan kokemuksesta ja saaneet hänet uskomaan riippumattomaan laskennalliseen sykkeeseen ja pirstomaan tapahtumat luonnottomiksi jaksojonoiksi." Suuttuneena Schulz tuhosi kaikki kellonsa, pirstoi ne ja hävitti silmistään koko elämän työn. Jäljelle jäi vain pakkomielle hieroa rannetta: sitä kohtaa jossa aika ennen oli, mutta missä enää ei ollut mitään.

Pidän Pimenoffin älyllisestä tyylistä, eikä kirjasta taatusti puutu sisältöä. Mutta pitkään mietin mikä näissä henkilöissä mättää, kaikki ovat jollain tavalla vaurioituneita (pyörätuolimies näkyvimmin). Kaikki ovat ikään kuin viimeisellä matkalla. He ovat tavattoman fiksuja, on hallussa kirurgia (kyllä, laiva on lastattu myös kirurgilla), historia, politiikka, koneet ja tekniikka, maapallon jäätilanne, filosofointi, faktat, mutta kosketuspintaa ei silti löydy. He joutuvat lähelle ihmistä vain huomatakseen etteivät siedä toisiaan, eivät osaa jakaa. Henkiseen vammaan ei tule helpotusta jos katsoo maailmaa niin koneellisen kylmästi, vailla myötätuntoa (tekisi mieli sanoa tunneälyä). Henkilöt ikään kuin puhuvat toistensa ohi briljanttia monologiaan ilman, että sillä olisi pienintäkään vaikutusta mihinkään, vähiten toiseen ihmiseen. Kohtaamattomuutta. Julmat ajatukset -- ajatuspiikit -- sinkoilevat kuin ohjukset. Julma komiikka laihana ilona. Ei mitään sentimentaalisuutta, ei herran tähden. Jotkut tyypit ikään kuin edustavat kylmää, teknistä maailmaa josta inhimillisyys on jo onnistuttu karsimaan: jäljelle jää kone ja villit primitiiviset himot korvaavat aidot tunteet. Tietoa on, mutta Se Jokin puuttuu.

Äly on viiltävää kuin kirurgin veitsi ja yhtä armoton. Kylmää terästä. Jäätä.

Äly on lopulta pelkkää älyilyä. Älyllistä sanailua. Loppu oli hyytävä. Sen luettuani en voi kirkkain silmin sanoa pitäväni tästä kirjasta. Olen vihainen Veronicalle: tappaa viattomia ja antaa viallisten elää.

© Lukija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.