sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Bolaño: Kesyttömät etsivät

suomentanut: Einari Aaltonen




"Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragediaan."














Matkalla, mutta mihin


Olin niiiiiin valmis pitämään tästä kirjasta. Olin satavarma että kolahtaa, kovaa ja kunnolla. Odotukset leijuivat katossa ja vähän yli. Ajattelin että kyllä se sävy siitä syvenee, kun päästään Maderon teinipäiväkirjasta oikeaan alkuun, itse kirjaan. Mutta mutta. Kyytiin ei pääse. Tarjotaan vain jalansijat ja kiikarit; tiiraa nyt tätä, mutta kaukaa. Teinipäiväkirja muuttui interrail-päiväkirjaksi, tai tarkemmin, on the road -nooteiksi, sitten sävy muuttuu (ikään kuin) jonkun päivälehtitoimittajan lyhytlausein kuittailevaksi hahmotelmaksi tulevasta haastattelusta, joukoksi irrallisia translitteroituja äänitteitä. 'Toimittaja' ikään kuin kiertää haastattelemassa ihmisiä, jotka joskus kenties ovat tavanneet Arturo Belanon tai Ulises Liman, erään kirjallisen undergroundliikkeen viimeiset edustajat, mutta ei saa haastateltaviaan kuriin, vaan nämä jorisevat sitä sun tätä epäolennaista, itselleen tapahtunutta, usein merkitysvapaata assosiaatiota.

Kirjan kokoon käärivässä kehyskertomuksessa teinikirjuri Madero kertoo alussa miksi joukko nuoria hyppää Impalaan ja pakenee Sonoran autiomaahan ja kirjan lopussa, miten siinä paossa lopulta käy. Sonoraan lähdetään koska Belano ja Lima yrittävät pelastaa sutenöörinsä vainoaman prostituoidun, Lupen, ja teinikirjuri joutuu vahingossa mukaan. Samalla odysseiallaan he etsivät kirjallisen liikkeensä perustajaa, Cesárea Tinajeroa, jonka runoilijuuden paisuva kupla ei voi muuta kuin poksahtaa.


'Keskustelu' keskustelusta ei ole keskustelua


Ongelmani on omani, toki, sillä kaiken takana on vain käsitys kirjallisuudesta. Postbeat-sukupolven ääni on juuri tätä; evvk:ta, lakonista, syrjäytynyttä, pintafaktoja latelevaa, listaavaa, väritöntä, adjektiivitonta, pinnallista nimienpudottelua, passiivisena vastaanottavaa. En tiedä. Mutta varmaa on että bolañolainen ilmaisu ei tuo minulle kokemusta, että vau! nyt luen kirjallisuutta. Ehkä kirjallisuusmaku on selittämättömän yksilöllinen kuten musiikkimaku. Bolaño tietoisesti hylkäsi perinteisen lattarigenren, maagisen realismin -- "se löyhkää!" -- suorastaan kirjoitti sen vastaisesti. Minulle taas maagisen realismin tuoksu on feromonia. Ja makuni on sillä läpäisty. Tahdon että kirjallinen kieli on valovuosien päässä arjesta, keittiönpöydästä, että kirjallisuudessa on mahdollisen rajat ylittävää taikaa. Jos tykkää barokista, miten funktionalismi voi miellyttää?


Kuvitellaanpa tilanne. Bolaño tapaa Pentti Saarikosken ja Hannu Salaman Kosmoksessa.

Mitä tahtoisit siitä kuulla?

No, ei se mitään.

Tähän tyyliin Bolaño kuitenkin sanaansa tarjoaa: Pentti tuli pöytään, sillä oli pitkä tukka, se tilasi pullon vuoden 1967 mezcalia. Hannu sytytti röökin. Luettiin vähän runoja, keskusteltiin kirjallisuudesta. Rahat loppui. Soitettiin kustantajalle. Se tuli taksilla ja maksoi laskun. Otettiin taas vähän kuppia. Tuli yö. Äijät lähtivät.

Tai ei, ei sentään noin hauskaa. Bolañon kustantaja ei edes tulisi!


Miltä se minulle näyttää: selostusta vailla substanssia. Se, mikä itseäni kismittää lakonisessa tyylissä, on että viitataan toisaalle, aina toisaalle, mainitaan asioita jotka eivät ole läsnä, eivätkä tulekaan; mainitaan runoja, käydään jatkuvaa keskustelua kirjallisuudesta mutta ei sanota mitään; kirjallisuudesta puhutaan kuin poissaolevasta henkilöstä. Viittauksella ei ole maalia. Lopulta -- mitä sanotaan? Se itse mainittu ja viitattu suorastaan loistaa poissaolollaan. Onko kiinnostavaa, jos kirjan päähenkilöksi otetaan suureellisesti kirjailija Jorge Borges, mutta hän ei puhu, ei ajattele mitään, ei tee mitään sellaista mitä jokainen ei tekisi joka päivä. Kerrotaan sieltä viiden metrin päästä, että Borges kirjoittaa pieneen mustakantiseen vihkoonsa, mutta siihen ei sitten kurkita.

Oikeasti. Jos on kiinnostunut kirjallisuudesta, sitä ei tahdo katsoa kaukaa. Sen tahtoo päästää sisäänsä, tuntea miten se survoutuu sisään ja täyttää, täyttää joka solun kokemuksella joka siirtyy osmoosin voimalla sanoista verenkiertoon. Tuota kokemusta ei tule Kesyttömistä etsivistä. Se pysyy (vähintään) puolen metrin etäisyydellä.


Vielä esimerkki lakonisesta selostustyylistä, itse kirjasta (s. 435) (sivu voisi olla ihan mikä tahansa ja aina löytyy):

...tapasin Siverradossa miehen, putkiasentajan ja menin sänkyyn hänen kanssaan. Se ei ollut hyvä kokemus. Putkiasentaja oli nimeltään John, ja hän halusi toisenkin kerran ulos kanssani. Kieltäydyin, sanoin, että yksi kerta riitti. Kieltäytymiseni ei hetkauttanut häntä, vaan hän alkoi soitella minulle joka päivä. Kerran äitini vastasi puhelimeen, ja hetken hän ja putkiasentaja sättivät toisiaan. Viikkoa myöhemmin äitini ja minä päätimme lähteä lomalle Meksikoon...

jne. jne. jne. jne.


- So what, where's the beef, hohhoijaa, ynnä muita petettyjä hymähdyksiä. Ulkokohtaista, kylmää, raportinomaista, yksinkertaisesta kielestä ketjutettua tapahtumattomuuksien virtaa. Ei myy minulle. Ok, kirjailija on kuollut, mutta sympatiapisteitä ei heru.


Melkein itken ilosta kun joku luku äkkiä päättyykin kirjalliseen lauseeseen:

"Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragediaan."

Ja kun kirjalliset loppulauseet vielä ketjuuntuvat, hymyilen hetken. "Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragikomediaan. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy kryptografian harjoitukseen. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy kauhuelokuvaksi. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tyhjyydestä kaikuvaan valitusvirteen."

No niin. Asiaa.

Nyt päästään keskusteluun. Monologiin ainakin. Ja onhan monologi jo kirjallinen termi.


Äänet


Nyt merkityksiin, kun makuasiat on sivuutettu.

Etäännyttävä kirjuri kertoo paljon jo sillä että ei kerro. Muodosta tulee sisältöä. Nimien pudottelulla kirjallisuudessa on muutakin tarkoitusta kuin kirjailijan itsetunnon kohennus. Luettelot, lakoniset huomautukset, listat, kylmät faktat, nämä viestivät, että kaikki kokemukset ovat samanarvoisia:


Hän ampui kuulan kalloonsa.

Hän lähti ulos.


Mitä eroa.

Sama efekti syntyy kirjan polyfonisesta kerronnasta. Ääniä on useita, eikä kuitenkaan ole; kaikki on kerrottu samalla lakonisella äänellä. Bolaño olisi voinut hyödyntää tätä rakennetta loputtomiin: antaa kullekin puhujalle sävynsä, mutta ei. Tasaäänisyys jyrää, niukkuudesta ei tingitä. Toteavuutta ei rikota turhilla adjektiiveilla tai elämyksillä, tunteet nujertuu kivikoviin kirjaimiin.


Bluffia


Sitten päästään rakenteelliseen ironiaan. Kuulkaas tätä: (s. 341):

Belano ja Lima eivät olleet vallankumouksellisia. He eivät olleet kirjailijoita. He kirjoittivat runoja, mutta en usko, että he olivat runoilijoitakaan. He olivat huumediilereitä. -- Luulen, että he eivät olleet edes seksuaalisia olentoja. -- Kuolleita kaluja. (s. 343)

Silmiin osuu sana 'bluffia'. Tämä koko kirjallinen koreilu, koko sanasaasta on pelkkää bluffia. Kirjailija voi naama pokerina lausua sarjan lukuja jotka eivät merkitse mitään ja esittää että niissä on kaiken olevaisen ydin. Elämän tarkoitus on 42. Pääsylippu kirjalliseen kaanoniin takaa vakaan paskanjauhamisenkin jalostuvan kirjalliseksi kieleksi?

Miksi nuoret, lukijamme, eivät huomaa, että olemme valehtelijoita? Riittää, kun katsoo meitä! Pärstästämme näkee, että olemme huijareita! Silti he eivät huomaa mitään, ja me voimme lausua kenenkään estämättä: 8, 5, 9, 8, 4, 15, 7. -- voimme ylistää hinttiä hänen hillittömästä heteroseksuaalisuudestaan, impotenttia hänen viriiliydestään ja aisankannattajaa hänen tahrattomasta kunniastaan. Eikä kukaan älähdä. On vain öinen hiljaisuus, kun konttaamme kohti valoja, jotka joku on arvoitukselliseen aikaan ja käsittämättömän lopullisesti meitä varten sytyttänyt. --

(s. 506)


Oivaltavaa. Vastuu siirtyy lukijalle.

Hetkinen, alan pitää tästä jo enemmän. Tämänkin Bolaño nyt minulle näyttää, kirkuvin kirjaimin:


Se että haahuillaan juonetta, pointti hukassa, se juuri on ihmisen kuva.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.