Lisa Genova: Edelleen Alice

suomentanut Leena Tamminen

Minun on ikävä itseäni.

Edelleen Alice on tärkeä kirja. Sen vahvuus ei piile kirjallisissa ansioissa, ei viihdearvossa, ei se edusta poikkeuksellista tai omaperäistä kertomakirjallisuutta, ehei! Vaan tämä kirja on ihmeen tosi (vaikkei olisi), autenttisuudessaan vaikuttava. Kirja tuo Alzheimer-kokemuksen lähelle, kiinni, iholle, se auttaa lukijaa miltei ryömimään muistihäiriöisen mieleen, kokemuksen sisään. Tämä onkin ensimmäinen fiktiivinen teos, jossa Alzheimerin tautiin sairastunutta kuvataan sairastuneen näkökulmasta. Ja siihen on pelottavan helppo mennä mukaan.

Erityisen informatiivinen tämä kirja on tietämättömälle, jolla ei ole aiempaa kokemusta Alzheimerin taudista, kuten minulle. En tunne ketään läheistä (toistaiseksi) jolla olisi todettu Alzheimer. Nyt tuntuu kuin olisin vierestä seurannut tutun ihmisen muistihäiriön vääjäämätöntä etenemistä, kun tätä luin. Ymmärrys kasvoi. Jos taas Alzheimerin taudin tuhoa on jo vuosia seurannut kipeän läheltä, tämä voi olla jopa rasittava lukuprosessi, ei tarjoa juuri uutta, korkeintaan vertaislohtua. Tai en tiedä. Olisi kiinnostavaa kuulla miten asiantuntevat tämän kokevat?

Alice on 50-vuotias kognitiivisen psykologian professori, joka menestyy elämänsä joka alueella, on monessa mielessä elinkaarensa huipulla, kunnes -- eräänä päivänä jokapäiväisellä juoksulenkillä hän on äkkiä täysin hukassa, ei kerta kaikkiaan ole enää kartalla; vain muutaman korttelin päässä kotoaan hän paniikissa hakee oikeaa suuntaa tietämättä mistä on tullut ja minne on menossa. Tämä on ratkaiseva oire; nyt ei kaikki ole ihan kohdallaan. Unohtelua ja sanahakua ilmenee toki kaikenikäisillä, väsyneenä tai masentuneena eritoten, mutta jos muistiverkko aivoissa alkaa vakavasti fragmentoitua niin että hakuprosessi tiedon luo vie tavattoman kauan, tai hukkaantuu kokonaan, muistamattomuutta ei voi enää ignoorata (en muista mitä tuo nyt olisi suomeksi).

Kun nakki napsahtaa, varhaisvaiheen dementoiva sairaus ei katso onko kyseessä proffa, prinsessa vai pummi, vaan antaa merkkejä itsestään jo jopa ennen kuin kantaja täyttää 50. Joku varmaan kokee että Alicen professorius, hänen älyllinen ylivertaisuutensa tekisi tämän sairauden jotenkin traagisemmaksi: kun älyn huippulukemista nöyryyttävästi laskeudutaan täydelliseen älyttömyyteen. Mutta minuun tämä päähenkilön akateemisuus ja omahyväisyyttä hipova itsearvostus ei juuri tehnyt vaikutusta; minusta olisi yhtä satuttavaa lukea vaikka minuus menisi kadunlakaisijalta, kirjaan kärjistetty kontrasti tuntuu suorastaan tehokeinolta johon toki moni akateemisuutta kumartava lankeaakin.

Huumorittomasti ei pidä elämään suhtautua vaikka henki menisi. Kirjassa on kosolti huvittavia, itseironisia kohtia: Alice menee yliopistolla omalle luennolleen ja ihmettelee siellä opiskelijoiden joukossa istuen miksei luennoitsija (hän itse) jo saavu paikalle! Kotona Alice ei millään muista minne pani Moby Dickinsä, ja löytää sen sitten mikroaaltouunista.

Oli liikuttavaa seurata, miten Alice muuntuu ikään kuin lapseksi, menettää älyllisen kapasiteettinsa, sen myötä työnsä ja kollegojen arvostuksen, lopulta kyvyn ylläpitää ihmissuhteita ja hallita itseään; miten hän kastelee itsensä koska ei löydä ajoissa oman lomakotinsa vessaan. On aika järisyttävää nähdä Alicen silmin, miten kuitenkin ja lopulta kaikki älyllisyys on pelkkää kuorta ja pintasiloa. Miten henkisen kapasiteetin kaventuessa ihmisen ydin silti säilyy. Todellista on vain tietty tunne minuudesta, intensiivinen tässä elämisen tunne. Ja rakkaus joka pysyy.

Kaikkein koskettavinta oli seurata miten Alicen itselleen laatima 'Perhos-operaatio' etenee ja toteuttaa itsensä. Tässä vaiheessa Alzheimerin armollisuus sai jo vedet lentämään silmistäni.

© Lukija