lauantai 6. elokuuta 2011

Nicholas Drayson: Confessing a Murder


There is a pleasure in the pathless woods,
There is a rapture on the lonely shore,
There is society, where none intrudes,
By the deep sea, and music in its roar:
I love not man the less, but Nature more.

- Lord Byron


“view of Darwin never before seen.”


Kosmopoliitti luonnontieteilijä Nicholas Drayson hämmästytti (minua siis, muusta maailmasta en tiedä) esikoisellaan Confessing a Murder (2003). Väitöskirjan jälkeen on kynänjäljestä kuivuus karissut ja irrottelu saa alkaa. Rakenne on toki mietitty, siirtymäkohdat tarkoin harkittuja, ja kaikessa sisällön fantastisuudessakin rationaalinen kertojaääni kulkee kirkkaankultavana läpi. Mutta kirjallinen valmius ja tarinankerronnan hallittu pihtaus-paljastus-tekniikka miellytti tätä lukijaa. Jotain tieteilijän eksaktiutta on toki tähän myös lorahtanut. Mutta ei hätää, fiktio toimii. Viimeistä pistettä myöten.

Leikkitieteellisestä otteesta piittaamatta teos livahtaa tarkkarajaisista karsinoista karkuun kuin satajalkainen. Tätä ei saa hyönteisen lailla lävistettyä neulaan, eikä lajia nimetyksi. Sen sijaan Draysonin kirja on jännästi uusia kategorioita kutsuva, tämä on kuin lukisi jotain evoluutiofiktiota, luonnontiededekkaria, ötökkäfantasiaa, luomiskertomusta...

Mutta aika mahtavaa! En ole ennen lukenut vastaavaa.

Confessing a Murder -nimi on lainaa itsensä Charles Darwinin kirjeestä, jossa hän kertoo ystävälle, että paljastaessaan teoriansa evoluution mekanismeista ja samalla kieltäessään Raamatun kirjaimellisen tulkinnan hänestä tuntui kuin olisi tunnustanut murhan. Kova paikka teologille, kuten Drayson tässä fiktiivisessä Darwinin 'elämäkerrassa' terävästi kuvaa. Ensin pidin nimeä outona, koska se tuntui viittovan harhaan, vievän lukijan odotukset ihan metsiin, mutta lopulta tajusin jujun -- tuskin parempaa nimeä tälle löytyisi. Punnittu juttu, myös kirjan nimi. Drayson seems to be in total control.

Kirja nosti esiin ikävuosirenkaitteni ytimistä sen pikkutytön joka kantoi sänkipellolla taskussaan sammakoita, syötti heinänkorrella maitotippoja hiirenpojille. Ja nylki kyyn. Joka näki ensin luonnon, sitten ihmisen sen osana. Joka luki pian lukemaan opittuaan Mary E. Patchettin eläinkeskeisiä kirjoja ja suorastaan eli niissä.

-- what great divide exists between people who are aware of the natural world and those who are not.
(s. 15)

Mutta Drayson ei tyydy vain kuvaamaan luontoa, tiedostamaan ja fiktisoimaan sen lainalaisuuksia, Drayson myös luo luontoa, kehittää kirjaansa kokonaisen villin eläimistön, rakentaa täydellisen ekosysteemin mystiselle saarelle, joka sittemmin sulaa vulkaaniseen räjähdykseen ja katoaa mereen.

Draysonin kertoja annostelee erillisiä episodeja joissa oppituntimaisesti mutta kerronnan keinoja säästelemättä keskitytään yhteen lajiin kerrallaan. Kertoja kertoo rauhaa rakastavista, vuohimaisista, hellyttävistä gadzokseista joilla on tunnusmerkillinen keltainen natriumkloridipahkura (ehtaa pissaa!) hännäntyvessä, ja koppakuoriaisia roikkumassa sieraimissa. Hän kertoo mutapääskyistä jotka horrostavat talvet lammen pohjassa. Hän kertoo naarassammakoista joiden suuhun koiras loikkaa parittelemaan -- ja päätyy lopulta osaksi naaraan ruuansulatusta. Hän kertoo vampyyrimistelistä: mistelin kärhimäisistä ulokkeista jotka tunkeutuvat pesään imemään linnunpojan verta. Kertoo mutukaloista jotka voivat elää tuliperäisen saaren kirjaimellisesti(!) kiehuvissa jokivesissä keittymättä kuoliaiksi! Hän kertoo papukaijoista jotka pudottavat kaikki höyhenensä ja muuttuvat nahkalinnuiksi. Ravuista jotka kaatavat kokonaisia palmuja. Liskoista joiden kameleonttimainen muuntautumiskyky saa ne täydellisesti sulautumaan taustaansa: vaikkapa liikasormeksi kämmeneen!

Ja kaiken tämän kiehtovan uuslajien temmellyksen rivien lomassa kertoja kertoo seksiskandaaleja tihkuvan tarinan suvusta, joka sotkee asiansa oikein kunnolla, ja pienistä jälkeläisistä jotka kantavat isiensä 'syntien' seuraukset. Siitä mikä erottaa ihmisen eläimestä: taju oikeasta ja väärästä.

Kirjan kertoja nimeää lajinsa, sillä nimeäminen on ottamista haltuun, omakseen ottamista. Tulemista tutuksi.
(Tuttua, olen kirjoittanut tuosta täällä itsekin.)
Välin olin hätää kärsimässä Draysonin pudotellessa nimiään koko mielikuvituksensa kyllyydestä: kirjassa on aimo joukko sanoja, joita on turha sanakirjoista hakea. Silti ei-syntyperäisen englannilla pärjää tämän kirjan kanssa mainiosti kun pistää kuvittelukykynsä peliin. Tämä on tavattoman hauska kirja. Siis myös.

Kaiken laji-irrottelun ja eläimellisen kekseliäisyyden ytimessä on kuitenkin kultaisen pillerinpyörittäjän arvoitus ja metsästys, eli kertojan kiihkein pyrkimys: löytää kovakuoriainen, lantakuoriainen, jonka panssari on hohtavaa kultaa... Äärimmäisen harvinainen laji, josta Darwin kovasti ilahtuisi. Kertoja uskoo, että jos hän voisi vielä tuoda kuoriaisen Bobbylle (Darwinille) kaikki kääntyisi taas hyväksi. Hyvittyisi.

Koko kirja kerrotaan ikään kuin puhutteluna, kirjeenä, päiväkirjana, omistuksena -- tunnustuksena -- Darwinille, yhdelle kertojan suurista rakkauksista.

Tässä kirjassa paljastetaan myös kuka sen evoluutioteorian oikeasti keksikään...

Mainio, kerrassaan mainio.


***
Luin kirjaa öisin piilopirtin uumenissa, pikkuisessa hirsimökissä, jonne ovenavauksen ihmisvanassa livahti usein hyttynen tai kaksi. Tämä vampyyri ehti jo imaista uhriaan, ennen kuin löysin sen pullean verimahansa kanssa hortoilemasta pitkin seinää:



Without sex, there can be no evolution?
(s. 275)

© Lukija


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.