lauantai 15. marraskuuta 2008

Antero Viinikainen: Sisiliskopalatsi





Antero Viinikainen ei ole arjen orja, ei takerru todellisuuteen

Antero Viinikaisella on niin kirjailijan nimi. Kirjailijuus hänessä ei jää pelkkään osuvaan nimeen; hän on kiistaton kirjailija, melkeinpä harvinaisuus Suomenmaassa. (Jos minulla olisi valta jakaa kirjailijuutta, olisin vielä pahempi pihtari kuin Kirjailijaliiton raati).

Mikä sitten ei ole kirjailijuutta? Siis minusta. No, esim. se että tekstin takaa kuultaa tarkoitus, tietty intentio, teoria, saarna, poliittinen veto, kieli poskessa väännetty väkinäinen maailma (kuin tuotos sanataiteilijalta joka kärsii pahanlaisesta ideaummetuksesta mutta tahtoo silti tuottaa tavaraa, ja kaivaa ne sanat sisältään kuin peräruiskun pakolla). Kirjailijuutta ei ole se, että esittelee omien kaappiensa rojuja, vilauttelee vaivihkaa niiden luurankoja, piirtää itsellensä näyttämön jolla kehno itsetunto parantuu. Ei se että hakee sovitusta kärsimälleen vääryydelle. Ei se, että ei kykene irtautumaan maasta, eikä näe kokonaisuutta, edes kattojen tasolta.

Kannoin Sisiliskopalatsia kassissani kilometreittäin pitkin loputonta rantaa. Playas sin fin. Välin heittäydyimme dyynin notkelmaan napsimaan oliiveja suoraan purkista ja siemailemaan Cerveza San Miguelit, yhtä hienostuneesti suoraan tölkistä. Tölkin aukko tukittiin paperilla, muuten kärpäset muuttivat sisään, humaltuivat ja hukkuivat olutkaivoon. (Mikä nyt riivaa kun en pääse asiaan). Sisiliskopalatsi oli painava kantaa -- kantaa nyt kokonaista palatsia ohuessa naruolkaimisessa nailoncityrepussa. Täyttä ja painavaa sanaa.

Kun luin Antero Viinikaisen esikoisteoksen, Joen kylän, olin niin vaikuttunut, etten edes osannut riisua sitä elämystä sanoiksi. Hain yhtä työpaikkaa johon tämä teos liittyi ja koska olin niin täpinöissäni ja ylivirittynyt siitä että suomalaisessa kirjallisuudessa vihdoinkin näkyi tällaista narratologiaa taitavasti käyttävää ja hyödyntävää näyttöä, jäin tuntemusten repimäksi ja tyrin koko homman. Mutta eipä minua kaupallisiin tarkoituksiin voikaan käyttää, joten hyvä niin.

Iberian kuvat, Viinikaisen kolmas teos, oli kinkkisempi. Analyyttisella tasolla en voinut olla ihailematta sitä tasojen risteilevää runsautta ja niiden yhteentörmäysten määrää, sitä alluusioiden labyrinttia, mutta loppupeleissä siitä silti jäi mieleen vähän kikkailun maku, en edes muista miksi. Nyt olisi ehkä aika lukea ja kokea Iberian kuvat uusiksi, sillä syy läpimurron epäonnistumiseen saattoi olla täysin omassa kyvyttömyydessäni nähdä tarpeeksi. Viinikaista ei syyttä pidetä vaikeana kirjailijana. Mutta kuka tahtoisi olla helppo?

Hyvällä tavalla harkittua kirjailua on myös Sisiliskopalatsi. Niin hallittua, niin taitavaa. Milloinkaan ei kynä tylsy eikä terä katkeile. Tiheällä seulalla ongitut ja lukijalle tarjotut kuvat, ja kerronnan tiiviys & [merkityksen] raskaus on minulle mieleen. Ei tyhjäkäyntiä, ei haahuilua. Harkittua, harkittua kyllä, mutta mieluummin harkittua kuin löysää horoilua laiskan lauseen parissa© (hah, tuo täytyy patentoida).

Hyvä romaani pakenee tarkkoja raameja ja määritteleviä rajoja; siitä voi lukea monenlaisen tradition näkökulmaa. Sisiliskopalatsi on pikareskiromaani, cervantesilainen veijariromaanin perinne vilkuttaa silmää rivien välistä, ja jos niin tahtoo, tarinan voi lukea niin että vakavat asiat jäävät kokonaan velmuilun varjoon. Viinikaisen näennäisen karrikoidut (jopa groteskit) hahmot ovat ihmeen tosia. Ken on asunut Espanjassa, tietää. Itse olen saanut satunnaisesti seurata aitoespanjalaista elämänmenoa vuosien mittaan, pikkukylissä ja turisteilta suojatuissa kolkissa, ja näin se on: Viinikaisen hahmot eivät ole liiotelmia, eivätkä tarinat pelkkää kirjailijan hyperbolaa, minusta tuntuu että olen kokenut samaa. Silmääni ilahduttaa kun olen löytänyt tunnoilleni tulkin, joka osaa kuvata etelän hulvatonta menoa näin mestarillisesti. Liioitellut hahmot eivät ole niin liioiteltuja kuin tasapaksusta todellisuudesta käsin näyttää. Espanjaan kuuluu äärimmäisyydet, turha hakea Iberiasta haaleaa vettä. Joko poltat sormesi tai palelet iho sen tuhannella kanannypyllä. Joko sokaistut viiltävän valkean valon värit karkottavaan valjuuteen, tai pimeyden musta peitto viskataan niskaan niin ettei mitään enää ole. Mutta ei, en tarkoita, että kirjailijan kyky on siinä, että hän osaa imitoida olemassa olevaa, vaan siinä että pystyy luomaan hurjia hahmoja ilman että lukijan usko hänen sanaansa horjuu lainkaan. Siinä Viinikainen on taitava, Sisiliskopalatsin henkilöt nousevat tekstistä tosiksi.

Viinikaisen ilmaisussa viehättää se miten hän jonglööraa lauseella (Tervo hallitsee saman sanaleikkitasolla), Viinikainen osaa kääntää ilmaisun itseään vastaan, osaa kääntää virkkeet nurinniskoin, inside out, mutta niin että merkitys virkistyy, vaikka yhä kuultaa läpi. Hän osaa kyseenalaistaa; kyseenalaistaa kuluneen fraasin, pakollisen sanojen järjestyksen, kielen kaavat, ihmisen ja kerronnan roolit, identiteetin rajat, identiteetin vaihtumattomuuden, ihmisen pysymisen yhtenä, niin tarinan sisällä kuin kertojan roolissa ja lukijan mielessä.

Joskus minusta tuntuu että köyhistyvä kielenkäyttö on kirjallisuudessa jokin trendi: kirjoita KISS-metodilla (keep it simple stupid): selkeä, ytimekäs, kikkailematon kapulakieli (josta lukija saa itse kaivaa esiin merkityksensä) on kuin itseisarvo; jokaisen majanderilaisen kirjallisuuskriitikon yhteinen ylistysvirsi. Maaginen realismi on nykykirjallisuudelle kuin pahin kiro.
Köyhistyvän kielen väsyttämälle suosittelen Antero Viinikaisen elävää sanaa, vitamiiniruiskeeksi; notkeaa lausetta joka taipuu, liikkuu, elää ja heilauttaa vielä sisiliskon häntäänsä mennessään.


Itse kirjan sisältöön en päässyt vielä alkuunkaan, mutta mitä siitä, kannattaa lukea itse.

© Lukija

2 kommenttia:

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.