Taina Latvala: Arvostelukappale
Huutamalla ei etene tämäkään teos, vaikka näissä novelleissa on jo enemmän ääntä ja asennetta. Esikoista on verrattu sekä aloittelevaan Rosa Liksomiin että Anja Kaurasen esikoiseen. Ihmettelen miksi. Yhteistä näillä on korkeintaan tekijän nuori naiseus.
Yksi novelli eroaa joukosta koska ei liity mihinkään edeltävään tai seuraavaan; se on kertomus nuoresta kirjailijanaisesta, joka tulee ja kostaa toimittajalle jolta on lipsahtanut arvosteluun väärä sana. Aloitteleva kirjailija ei sitä siedä. Tämä novelli suorastaan houkuttaisi kokeilemaan antaako Latvalakin ruoskasta jos hänet lyttää, mutta ei, en kokeile, mutta ainoastaan sen vuoksi, ettei ole erityistä syytä lytätä. Muut jutut tuntuvat kiertyvän nuoren naisen kasvutarinaksi, jopa sukutarinaksi, sillä suunvuoron saa myös tytön itsemurhaan oudosti ajautuva velipuoli.
Suurin piirtein roisinta mitä Latvalalta irtoaa ovat otsikot: Rintani kasvoivat suurten murheiden aikaan, ja Yhdyntä aloitetaan yleensä esileikillä. Estoton panemisen meininki puuttuu (siis Liksomin tai Kaurasen ronskius), vaikka nuoruuden uteliaisuudella toisen sukupuolen kehoa tutkitaan ja käytetään. Kertoja taluttaa lukijan eteen poikaystävän toisensa perään, ja ihan väkisin väikkyy mieleen, että kuuluuko esikoiseen ikään kuin pakollisena kuviona se, että oma tarina omine suhteineen kirjoitetaan ulos. Jotta syntyy tilaa toisille tarinoille. Vaikka en minä siihen usko että kirjailija aina varioi tavalla tai toisella omaa elämäänsä, ainakaan hyvän kirjailijan ei tarvitse. Kerronta on silti tiukasti kiertynyt oman minän ympärille, kuten Rynellinkin romaanissa, mutta tässä se kiertyminen on ulkoista, suorastaan ulkoistettu, sisäisiä tuntoja ei vatvota, niissä ei vellota.
Paikoin vaivaa tunne keskeneräisyydestä tai osoittelevuudesta, tai nuoruudelle tyypillisestä minä-taudista (Rynellin kirjaa taas riivasi hännittely; pronominitaudilla on pilattu monta hyvääkin lausetta).
Latvalan tyyli on kuin lauseiden pudottelua, tai olan yli heittoa, suorastaan latelua, luetelmaa. Kauppalistaa johon täytyy itse lisätä maut, hajut, värit ja mielihyvä. Attribuuttien puutostila on huutava, mutta tämähän on niin kovin yleistä nykykirjallisuudessa. Mutta ei siinä mitään, kun tarpeeksi kerätään sälää, kyllä siitä säleaitaa alkaa syntyä.
Latvalan ilmaisu on jotenkin määrittelemättömän jännää ja omalaatuista, päälausetta toisen perään, ja äkkiä huomaa ettei voi lopettaa. Lause huutaa toista. Tämä tyyli pitää itse kokea, sitä ei voi selittää. Pidän myös siitä miten Latvala sekoittaa totta ja mahdollista.
© Lukija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.