Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

näytölle näpytelty jo 24.10.2007

Edellisestä kokonaan nautitusta kaunokirjallisesta teoksesta on jo kuukausia! Olen elänyt kirjallisessa deprivaatiotilassa -- tai en sentään, olen näykkinyt sieltä täältä ja hakenut kirjallisuuteni lähinnä netistä; siellä se tarjotaan sopivina suolapaloina tai nopeasti alassoljahtavina herkkuina. Tämän kaunokirjapaussin aikana olen lukenut varmaan pienen metsällisen verran sanomalehtiä. Nyt ero näkyy. Sanomalehtiteksti on klapilauseen koti; adjektiivitonta, sivulauseetonta niele-koko-ajatus-yhdellä-silmällisellä tekstiä. Syyt ja seuraukset ovat keskiössä; yksityiskohdat joilla pönkitetään yleinen totuus.

Oksasen kirjan luettuani päällimmäisenä mielessä on yllättäen - ei itse kirjan sisältö, vaan tämä kirjan ja lehden ulkoinen ero: lehtiteksti hakee syitä ja seurauksia, kaunokirja näyttää. Kaunokirja levittää eteesi maailmansa, näyttää kehityskaaren (ilman kehitystä tai sen kanssa) inhoine yksityiskohtineen, vetäytyy arvottamasta esittämäänsä, sanoo sinulle: ymmärrä tai ole ymmärtämättä. Niin.

Ymmärrä tai ole ymmärtämättä.

Miksi kaikkeen pitäisi olla syy? Miksi kaikesta pitäisi oppia? Miksi aina pitäisi hakea hyötyä ja tarkoitusta? Miksi lukukokemus ei voisi olla kuin kaunokirja itse: vain olla olemassa. Osoittelematta mihinkään suuntaan. Ehjä entiteetti jota ei analysoida kappaleiksi, jota ei pidäkään repostella. Mutta koska tämä bloggaus päättyisi sitten tähän, teen myönnytyksen analysaattorihimolleni ja sorkin vähän, vain ihan vähän, ihan vain anorektisen minimaalisesti...





Ennen lukemista kirjan kannessa on vain alentuva, yksinkertainen ele: fuck off. Lukemisen jälkeen siinä on edelleen sama ele, mutta siihen lukee myös sivulauseen: kohta nämä sormet sujahtavat tästä kurkkuuni jotta voin oksentaa sisuksistani taas kaiken saastan ulos!

*

Koska näin Oksasen käsikirjoittaman Puhdistuksen keväällä, kirja vielä vertautuu helposti näytelmään. Kävi mielessä, että kirjoittaako kirjailija lopulta samaa teosta eri variaatioin, kuten M. Durasin sanotaan toistavan samaa tarinaa kiinalaisesta rakastajastaan, eri paketeissa.


Oksasen teoksissa rinnastuvat kolmen sukupolven erilaiset vaiheet mutta sama kohtalo: irrallisuus, maattomuus ja pako -- muodossa tai toisessa.


Viime vuosisadan alkua, Viron lähihistoriaa, leimasi lähinnä karu selviytymistaistelu; se oli leimaamisen ja vainon aikaa (suojeluskuntalaiset, kulakit, metsäveljet, bandiitit...). Elämää hallitsi ja ohjaili puute, pakoilu, piilottelu; petos, karkotukset Siperiaan; joko selviytyminen tai teloitus.


Petollisuus ja luottamuksen puute kulkevat käsi kädessä kuin veljet.


Stalinin lehmissä epäluulo periytyy äidiltä tyttärelle. Keneenkään ei voi luottaa. Virolainen äiti jättää kaiken entisen jättämällä maansa; menemällä suomalaisen kanssa naimisiin. Äidin epäluulo lisääntyy vieraassa maassa, syystä, mutta myös suotta. Asioista ei puhuta suoraan. Tytär piilottelee virolaista taustaansa kuin metsäveljeä kellarissa. Välttääkseen ylhäältä tulevat määrittelyt hän alkaa määritellä itse itseään uudelleen. Annan on hallittava kehonsa, kaikki ruumiintoimintonsa, ryhdyttävä itse itsensä jumalaksi. Anna saa uuden, itse tehdyn ruumiin. Hänen työnsä on olla kaunis ja saada se näyttämään vaivattomalta. Mutta täydellisenä pysyminen on raskasta työtä; yhtä salailua, epäilyä, pakoa. Se on yksinäistä, se on yksinäisyyttä: Anna ei päästä ketään ihan lähelle. Torjunta äidinkin puuttumiseen on jyrkkää: "Olen oksentanut pois jokaisen mahdollisuuden, jonka olet syöttänyt minulle". Annasta tuli bulimarektikko.


Kun kuri omaa kehoa kohtaan käy liian ankaraksi, ruumis käy vieraaksi, se lakkaa toimimasta ja sitten -- tuntemasta. Ruuasta tuli Annan herra, Annasta sen orja, ruoka oli kuin valtava tunneimuri joka imi Annasta kyvyn tuntea, turrutti, ja sitten kun kaikki tunteet olivat imeytyneet ruokaan, ne oli helppo oksentaa viemäriin. Pois.


Vasta kun Anna viimein päästää lähelleen, vasta kun pahin epäluottamus väistyy ja Anna puhuu, kertoo, paljastaa, vasta kun puhe tulee ulos, vasta sitten hän voi ottaa ruokaa sisäänsä ja myös pitää sen sisällään.


Jos niin tahtoo.

*!*!*!*!*!*!*!*!*!*

Mikä se Stalinin lehmä sitten on? Ei, ei se se ole...

Vaan vuohi.

© Lukija