Annu Kekäläinen: Leiri

Tarinoita ihmisistä jotka haluavat kotiin.

Käärmeen avoin kita
ylsi maasta tuon puun latvaan.

Kokonainen kylä käveli sisään.

Sitten käärme sulki suunsa.

Yom (Sudan)

Ihan joka valkonaaman pitäisi lukea tämä kirja.

Annu Kekäläinen on taitava mutta taivastelematon pakolaisaseman ja vankilamaisten leiriolojen tulkki, rehellinen ja jopa runollinen kertoja.

Teos tuo toiseuden kokemuksen niin lähelle, että kuva kääntyy: tämä peili heijastaa

länsimaista kollektiivista häpeää.

Leiri veti sanattomaksi. Pitkään aikaan kirjan jo luettuani en osannut siihen sanoin tarttua, se vaan velloi epämääräisenä kokemuksena sisuksissa. Hapuilua tämä on nytkin. Eikä vähiten siksi, että kirja on niin runsas ja tiukka tietopakkaus, että on vaikea valita mistä purkamiseen ryhtyisi.

Kekäläinen dokumentoi pakolaisongelman syitä laajemmin panoroiden pitkin Itä-Afrikan mannerta, ja silti hämmästyttävän tarkasti. Aikajana liukuu leirin perustamisajoista, vuodesta 1992, tiedonkeruun fokukseen, kevääseen 2008, jonka Annu itse vietti leirillä. Kirjoittaja selvittää pakolaisuuden lähihistoriaa konflikteineen, maanosien ja heimoriitojen yleisnäkymistä astutaan sisään inhimilliseen kokemukseen ja yksilön tarinaan. Järjettömiin kuvauksiin siitä miten kekseliäin tavoin ihminen on ihmiselle peto.

Kansalais- ja avustusjärjestöjen työ saa arvonsa, mutta vailla kosmeettista silottelua: tietoisuus yleisestä korruptiosta ja molemminpuolisesta opportunismista käy pian selväksi. Näin se on: jopa humanitaarista työtä riivaa korruptio: on tekaistuja kansioita, on kiintiöpakolaisuuksien myyntiä; kuin ihmiskauppaa mutta kääntäen. On ennen kaikkea järjetön kiire kun pysähtynyt aika sykähtää hetkeksi liikkeelle. Leirin hallintaa kun riivaa työntekijöiden vaihtuvuus, yhden tekijän avuttomuus ja kyvyttömyys toimia loputtomassa ketjussa. Tästä taas seuraa sitoutumattomuus, toivottomuus, lopulta turtumus.

Pakolainen tekee parhaansa päästäkseen leiriltä pois. Jos traagisten tarinoiden kehittely nopeuttaa ulospääsyä, niin traagisia tarinoita saamanne pitää. Totuus on joustava, kun on elämästä kyse. Hyvästä elämästä. Jossain muualla – missä tahansa muualla.

Niin, missä on tahto on myös tie. If there's a will, there's a way. Mutta entä kun se tahto on tapettu ja ihmiskehot aidattu kuin eläimet tarhaan, kenen tahto sen kestää?

Leirin vankina

Kakuman pakolaisleiri perustettiin jo 20 vuotta sitten Kenian rajaseudulle kun suunnaton joukko väkivaltaisuuksia pakenevia sudanilaislapsia vaelsi Kakumaan halki aavikon, joukko joka tunnetaan nimellä kadonneet pojat. Nyt jo yli 70 000 ihmistä kahdeksasta eri maasta yrittää elää pysyväksi jämähtäneissä tilapäisoloissa ainutkertaista elämäänsä. Eräänlaisessa välitilassa, ei-missään.

Leiriolot kuulostavat vankilalta: ihmiset on aidattu sisään, ilman lupalappua ei ole poistuminen. Pakolaisilla ei ole oikeutta edes työntekoon. Poliisitkin ovat pitkälti korruptoituneita ja oikeudenkäyttö mielivaltaista; Kenian lait pätevät vain teoriassa. Aidat ympärillä eivät silti tuo turvaa, ne eivät estä toistuvia hyökkäyksiä leiriin, ryöstöjä ja ammuskelua; veritekoja ja raiskauksia kun paimentolaiset tai yksittäiset hyökkääjät aavikolta tahtovat lohkaista leirin suhteellisesta hyvinvoinnista osansa. Kakuma on aavikkokaupunki jonka aidan kurkistusaukoista viidakonlait luikertelevat sisään.

Ja yhtä lailla YK:n avustusjärjestöjen työntekijät lymyävät luodinkestävän tupla-aitauksensa suojissa. He piiloutuvat byrokratian, sääntöjen ja protokollien näkymättömään suoja-aitaan; paradoksaalisesti, sillä leiristä ei ole minkäänlaista yhtenäistä historiikkia, ei mitään kokonaiskuvaa, kaikki on hajanaista fragmenttia ihmismuistissa, satunnaisissa merkinnöissä järjestöjen kansioissa, ja silti, YK:n työntekijät varjelevat leiristä maailmalle annettavaa kuvaa kuin omaansa.

Pakolaisen muistijäljet

Tässä vaiheessa tajuan miten mittavan ja mahtavan työn Kekäläinen on dokumentillaan tehnyt: hän ei ole kirjannut ainoastaan koko valtaisan leirin historiikkia vaivattoman sujuvaksi ja detaljeilla rikastetuksi kansojen vaiheiden kuvaukseksi, vaan hän kirjaa talteen yksilöllisiä muistoja -- inhimillistä, muistinvaraista kokemusta. Lukutaidottomien, limbossa leijuvien, kansantuntonsa kadottaneiden tarinaa. Kerronta kulkee kauniisti, hivelee aika ajoin kaunokirjalliseen tasoon yltävällä ilmaisullaan. Annu kirjoittaa nämä ihmiset oleviksi.

Saako nauraa

Hervottomia huumorin pilkkeitäkin sinkoilee kappaleessa "Herra Arif ulkoilee". Aiheen vakavuudesta huolimatta ei voinut olla hymähtelemättä, nappisilmäinen herra Arif tarjoaa tervetulleen comic reliefin tragedian lomaan. Milloin hän rapistelee keksipaketilla kuin pieni hiiri, milloin ravaa kärppänä suojattua rinkiään iltalenkillä, aitojen välisessä kuilussa. Arifkin asuu turvaumpiossaan, tähyilee tirkistysaukoistaan leirin kaaokseen.

Katseen suunta

Mutta Arif puhuu myös asiaa, ja Annu kirjaa: YK:n pakolaisjärjestö järjestelee pakolaiskysymystä kolmen kestävän ratkaisun kautta: 1) vapaaehtoinen kotiinpaluu, 2) paikallinen integraatio tai 3) kiintiöpakolaispaikat kolmansiin maihin. Mutta Arifin ja Annun katse tavoittaa eri asiat: Arif näkee massat, pakolaiset ruokakorttinsa numeroina, ruokittavat suut, paljouden, Annu taas pysähtyy, näkee ihmisen, kuuntelee yksilöä.

Tarinat

Kakuman pakolaisleiri rajaa aitojensa sisään 70 000 erilaista tarinaa, Kekäläinen nostaa niistä esiin muutaman. Numerot ja ihmismassat on lukijan helppo sivuuttaa pysähtymättä, mutta yksilön kipeä kokemus seisauttaa, liikuttaa. Lapsenmurhat viidakkoveitsillä, julmat raiskaukset perheenjäsenten silmien edessä, miesten harjoittama sadistinen väkivalta joka käännetään naisen syyksi, orpolapset joilla ei ole ketään pitämässä huolta, teiniprostituoidut jotka eivät välitä suojata itseään taudilta, koska seuraus on heille ihan se ja sama. Niin, Annu kertoo lapsista joilla ei koskaan ollut ketään pitämässä huolta. Eikä tule. Se on melkein liian surullista luettavaa mukavalla kotisohvalla tuhansien kilometrien päässä, niin surullista että herättelee tervettä tahtoa tehdä asioille jotain. Mutta mitä? Tahdo tehdä jotain on melkein yhtä suuri kuin kyvyttömyys tietää mitä tehdä. Länsimainen avuttomuus on rajaton.

Mutta liukkaimmankaan kerronnan köyttä ei niellä naiivisti, kaikkeen uskoen. Annu on tietoinen pelistä jota leirillä pelataan. Kaikki tahtovat Amerikkaan, ihanuuksien ihmemaahan. Tehokkaan ja uskottavan tarinan kertoja kerää pisteet joilla saa passin uuteen elämään. Seulo sieltä sitten todet epätotuuksien joukosta, erottele totisin hätä tekaistusta.

Ruma, ratkaiseva raha

Raha ratkaisee välittömän puutteen, mutta ei poista syitä, ei estä seurauksia. Ratkaisun pitäisi olla pysyvämpi kuin nopea raha. Ei pidä kantaa nälkäisen eteen kalaa, vaan opettaa hänet kalastamaan.
Itse asiassa koko leirin elämä perustuu epäluottamukselle, jota raha säätelee. Kaikki on kaupan; kiintiöpaikat, paperit, seksi, ruoka-annokset, jännittävämmät elämäntarinat joilla pyrkiä tavoitteeseen. Eikä lopulta mikään tunnu olevan kiellettyä, ei edes ihmisten ampuminen. Leirilläoloajan lopulla Annun terve epäluuloisuus uupuu nihilismin rajoille. Leiriläisten elämän tyhjyys tarttuu, se tarttuu myös lukijaan, ikään kuin imee vakuumiinsa. Näyttää sitä karua totuutta millaista se on, kun elämän ainoa sisältö on vain olla, olla hengissä.

Leiri tarjoaa karun näkymän kotoisan pikku lintupönttömme suojista, ulos toiseen todellisuuteen. On tärkeää että tämä kirja on julkaistu.

"Ja minä koetan selvittää maanpaon aikatilan olemusta, kokemusta jossa paikan ja ajan akselit liukuvat limittäin, lomittain, liikkuvat aivan sekaisin keskenään niin, että viimein on vain pakolaiskaupungin suljettu aika ja tila, loputon nykypäivä jossa paradoksaalisesti viipyvät myös kaikki koskaan koetut hetket venyen, vanuen, itsensä ikuisuuksiin ulottaen. Ja tulevaisuus vyöryy autiona päin, kun ihmisellä itsellään ei ole lupaa mihinkään liikkua."

(Leiri, s. 35-36)