Kesti tavattoman kauan saada luetuksi tämä kirja. En ollut ollenkaan varma halusinko edes. Kirjan alusta en muista muuta kuin vastentahtoisuuteni. Teos on kuvattu 7-vuotiaan Faithin näkökulmasta, liian ohjailevasti, jotenkin läpinäkyvästi. Toisen osan näkökulma on nuoren naisen, mutta ei alkuasetelmasta juuri kehittyneempi. Keskiössä on aina sama suuri ego. Missä vaiheessa kirja sitten ryömi ihon alle, en osaa sanoa, vasta puolivälin jälkeen se oli: huomasin että silmistä satoi vettä vaikka teksti ärsytti ja nyppi. Jakomielinen tila. Tarina humahti kuin jään läpi suoraan alitajuntaan -- kriittisestä asenteestani täysin piittaamatta. (Leena Krohn, HS 071206: "Haluaisin muistuttaa, että tarina, kertomus on proosan perusta. Se on ihmiselle luontainen tapa tulkita universumia, havaita syy- ja seuraussuhteita.")
Koska luin Tokoloshea rinnakkaiskirjana Pimenoffin Ristelijöiden kanssa, en voinut väistellä yhtäläisyyksiä. Enkä eroja. Kielellisesti ne ovat valovuosien päässä toisistaan (ei vain siksi että toinen on suomeksi toinen englanniksi); Pimenoff briljeeraa tiedolla ja älyilyllä, Zadok kuvaa kuin kone mitä lapsi näkee, erittelemättä. Samuutta edustaa näkymätön pahaenteisyys, se on läsnä myös Tokoloshessa, kaiken yksinkertaisuuden ja arjen läpi pelko kasvaa päivä päivältä näkyvämmäksi. Lapsen katseen läpi. Näkökulman ja genren traditiota noudattaen ja niiden ahtaissa rajoissa.
Äiti on ulkoisesti kolho ja kylmä, nainen joka elää miehensä kautta (vai elääkö lopulta?), nainen joka käyttää aikansa odottamiseen. Kun mies ei enää tule kotiin, mitä odotettavaa on jäljellä? Jos on elänyt toisen kautta, luhistuu, elämää kantavat seinät kaatuvat. Äidillä on jäljellä enää salainen mielikuvitusmaailmansa: hyvien ja pahojen maahenkien asuttama, tähän henkimaailmaan hän tahtoo pienen tyttönsä myös vetää. Pihanperän puutarhassa jo majailee joukko kuiskivia keijuja ja kauhistuttavia demoneja, henkiolennot on kuvitettu maalauksin kodin seinille -- pieni tyttö on kaiken aikaa henkien ympäröimä. Nämä olennot ovat ikään kuin ulkoistettuja mielialoja ja sieluntiloja. Koska äitiin ei kirjassa löydy mitään yhteyttä, voisipa luulla että hän on koko sisäisen maailmansa ulkoistanut näihin henkiin, ja maalauksiinsa. Lapselle sellainen ei hyvää tiedä.
Bella-äiti ja Faith asuttava pientä tilaa Pohjois-Transvaalissa Etelä-Afrikassa, aikana jolloin apartheid on vielä parhaissa voimissaan ja mustat eivät juuri esinettä parempia. Tietoisena tästä seikasta ei voi olla huomaamatta miten vähin ja varovaisin elein rotuerottelu kirjassa sivuutetaan, en voi edes arvata kuka henkilöistä on musta jollei nimi kerro. Kirjassa hengitetään apartheidin läpi, se on niin osa ihmisten minuutta ja itsestään selvää yhteiskuntamallia, että ulkopuolinen ei sitä ongelmaksi näe. Kunnes vääryys tapahtuu.
Kun Bella vajoaa erosurussaan yhä syvemmälle harhaiseen ja mustaan mielentilaansa, taloutta hoitamaan kutsutaan nuori musta Nomsa, josta tulee pian Faithille äidin korvike. Nomsa on lapsen ainoa linkki normaaliin elämään. Sitten eräänä yönä Nomsa ammutaan. Äiti viedään pois ja suljetaan parantumattomana mielisairaalaan. On ilmeistä että ampuja oli hän. Pian Faithkin lakkaa käymästä henkisesti poissaolevan äitinsä luona: ei ole enää mitään, mitä mennä katsomaan. Vanhat demonit nousevat haudoista vasta äidin kuoltua; kun Faith perii tilan. Faithin oma mielenterveys alkaa horjua. Mutta miten demonin saa kiinni jos sitä ei edes tunnista? Faithin on pakko palata rikospaikalle, käytävä tunnistamassa ja nitistämässä omat 'sisäiset demoninsa'. Paluu menneisyyteen on myös yritystä ymmärtää mistä juontuvat yksilön uskomukset: mistä me keräämme kaiken sen taikauskon, uskon, luulon -- ja kuonan jonka varaan minuutemme lopulta rakentuu.
Faith käyttäytyy tilalla kuin tyypillinen valkoinen omistajanainen, käskyttää tilan vuokranneita mustia, on täynnä isoa valkoista ylemmyyttään. Mutta menneisyyskin palaa rikospaikalle vähä vähältä ja eräänä yönä vielä kaiken kukkuraksi muisti: painajaisen kautta. Faith muistaa: äidin uusi miesystävä raiskaamassa Nomsaa... Tappoiko hän Nomsan -- eikö se ollutkaan äiti? Lihakauppias-raiskaaja ei päästä Faithia vähällä, ei ojenna tiskin alta huojennusta, ei päästä pahasta, vaan tarjoilee Faithille kammottavimman muiston verisessä takahuoneessaan, Nomsaa ei tappanut äiti, ei myöskään teurastaja-raiskaaja, vaan Faith itse... Faith tahtoi suojella Nomsaa mutta ampui ohi, äiti tahtoi suojella tytärtään, ja antoi sulkea itsensä laitokseen.
Loppusovituksessa jossa vaihtoehtona on vain kuolema tai puhdistautuminen, vanha demonienkarkottaja puhdistaa Faithin menneestä joka on jo turvottanut hänet räjähdyspisteeseen kuin vatsassa mätänevä kaasu (Faithin vatsa onkin turvonnut palloksi). Esitetty eteläafrikkalainen psykiatria on hyvinkin aineellista.. Kapseloituneet tunteet ulkoistetaan, musta ikään kuin kuoritaan hänen päältään ja lapsuuden hirvittävin demoni, Dead Rex, tulee ja pistelee Faithin mustan pelon poskeensa. Vasta kun kuonat on kuorittu, tulee itku joka pesee pahan pois. Faithilla on edessä uusi alku, puhtaalta mielen pöydältä...
Enpä tiedä. En ole varsinaisesti haltioissani.
© Lukija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.