perjantai 29. tammikuuta 2010

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

suomentanut: Helinä Kangas


Paolo Giordano
(s. 1982, Torino, Italia)
- julkaisi esikoisteoksensa 25-vuotiaana
- väittelee tohtoriksi hiukkasfysiikasta
- kirjaa myyty yli miljoona kappaletta Italiassa
- arvostetun Premio Strega -kirjallisuuspalkinnon voittaja



kannen kuva: Mirjan van der Meer



"Valinnat tehdään muutamassa sekunnissa,

mutta niiden seurauksista maksetaan koko loppuelämä."



"Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Ne ovat omalla paikallaan äärettömässä luonnollisten lukujen jonossa, muiden tavoin kahden luvun välissä, mutta askeleen niitä edellä. Ne ovat epäileviä ja yksinäisiä lukuja, ja siksi ne olivat Mattian mielestä ihmeellisiä. Joskus hän ajatteli, että ne olivat joutuneet tuohon lukujonoon vahingossa, jääneet siihen vangiksi kuin helmet kaulanauhaan. Toisinaan hän taas epäili, että ne olisivat mielellään olleet kuin muutkin, ihan tavallisia lukuja, mutta että jostain syystä ne eivät pystyneet siihen."

Alkulukujen yksinäisyys kuvaa kahta lapsuudessaan vaurioitunutta nuorta. Alkulukujen lailla he eivät kykene jakamaan itseään, kenenkään kanssa, eivät pääse eivätkä päästä lähelle. He ovat traumansa saartamia, erilaisia ja eristäytyviä.

Alice on lapsuuden hiihtoturmassa vammautunut: tyttö ontuu ja kantaa näkyviä arpia naiseksi kehittyvässä kehossaan. Alice yrittää saada yliotteen kehostaan ja kontrolloida tilaansa joten hän alkaa säännöstellä syömistään.
Ja rajusti.

Mattian vamma on henkinen. Kerran
kun Mattia oli pieni, hänen piti pitää siskosta huolta, mutta jättikin tämän puistoon ja meni synttärikutsuille yksin. Sillä välin sisko katosi. Vuosien jälkeen Mattia yhä viiltelee itseään siirtääkseen henkisen kipunsa fyysiseksi. Ulkokohtaisuudella -- hän on miltei oman itsensäkin ulkopuolella -- ja etäisyyden tarpeellaan Mattia torjuu syyllisyyttä siitä, että on aiheuttanut kehitysvammaisen kaksossiskonsa (Michelan) katoamisen:


"Maasta löytyi pullonsirpale, jonkin öisen juhlinnan veitsenterävä muisto. Kun Mattia painoi sen
käteensä, hän ei tuntenut kipua, ehkä hän ei edes tajunnut mitä teki. Sitten hän alkoi kiertää sirpaletta lihassa, työntää sitä kämmeneensä yhä syvemmälle tuijottaen jokea herkeämättä. Hän odotti Michelan nousevan pintaan hetkellä millä hyvänsä ja mietti, mistä syystä jotkin esineet kelluvat ja toiset taas eivät."


Sattuman kautta teini-ikäiset Alice ja Mattia kohtaavat. Yksinäiset alkuluvut yhdistyvät hetkeksi; Alice joka ei saa tarvitsemaansa tyttölauman hyväksyntää ja Mattia, joka sulkeutuu numeroiden maailmaan mieluummin kuin hakeutuu inhimilliseen seuraan, löytävät lohtua keskinäisestä yksinäisyydestään. Mutta niin kuin alkulukuja erottaa ikuisesti jokin toinen luku, normaali ja jaollinen, niin myös nämä erilaiset nuoret eivät voi koskaan oikeasti koskettaa, jotain on aina välissä, erottamassa, luomassa etäisyyttä.

Kirjan nimi Alkulukujen yksinäisyys ulottuu kirjan rakenteeseen asti: luvut ovat tavallaan irrallisia ja erillisiä alkulukuja (vailla keskikohtaa tai loppua); juoniaihiot tyssäävät kuin saksilla leikaten. Eräänlainen juonellisen jatkumon puute heijastelee myös tuota läpisävellettyä lukujen yksinäisyyttä. Juonivetoista romaania janoavat tulevat pettymään.

Giordanon kieli on matemaattisen tarkkaa; kielikuvilla ei juuri herkutella. Mutta arvoituksellisuutta syntyy jo siitä, että asioita ei nimetä suoraan: lukijalle jätetään riittävästi oivaltamisen ja täydentämisen haastetta. Kipeitäkään asioita ei osoitella; ei Mattian melkeinpä autistista käytöstä, ei viiltelyä, ei Alicen anoreksiaa.

Kirjallinen maailma syntyy nimeämällä yksityiskohtia ja abstraktioita, osoittamalla minne viittaukset viittaavat. Mutta nimeäminen ja maailman rakentaminen kuuluu lukijalle.

Katarttista pääsyä ahdistuksesta Alkulukujen yksinäisyys ei tarjoa: oikeastaan
kirja ei tarjoa mitään ratkaisuja. Itse koin kirjan kuitenkin selviytymistarinana, kasvukertomuksena 'toisen kaipuusta' ja kivusta kohti vahvuutta ja voimaa, joka yllättäen löytyy läheltä: itsestä.

Vain itsestä.



jatkuu täällä

4 kommenttia:

  1. Vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta. Joskin jään nyt pohtimaan sitä palkitseeko kirja lukijaansa (ja miten?): tarkoitan, miten hyvin sen kestää, että mikään ei tavallaan pääse loppuun asti, vaan jää kesken. Toki lukija voi täyttää luvut itse loppuun asti, mutta mutta...

    Täytyy ottaa nimi ylös, sen verran kuitenkin kiinnostaa.

    VastaaPoista
  2. Elegia, hyvin vaistosit heti kirjan 'haasteen' - kokeeko sen turhauttavana että esitellään kaikenlaisia vaihtoehtoja ja sitten jätetäänkin ne levälleen eli siirrytään seuraavaan asiaan ikään kuin härnäten: täydennä itse kirjasi. Aukkopaikoissa on jotain jännittävää, mutta toisaalta: ne ovat myös pelkkää tyhjyyttä.

    VastaaPoista
  3. elämäni ensimmäinen kirja jonka todella luin! olen kuitenkin iältäni 22 ja lukion käynyt.

    tämä vain tarrautui ja vei mennessään. ahdistuneista hahmoista huolimatta kirja tosiaan hengittää, niinkuin takakansikin sanoo. mikä minua kirjassa viehätti eniten oli juuri sen tunteiden nostattavuus. ihmettelin, nauroin, itkin, kauhistelin ja tosiaan ärsyynnyinkin monta kertaa... oikein otti päähän hahmojen puolesta! ei niinkään kerronta. tuollaisia tarinoita kun vain on paljon ympärillämme. tuollaisia tunteita , mitä kirjassa kuvattiin, minä ainakin koen toisinaan, ihan oikeassa elämässä.
    antoisa ja avartava. niin mielelle kuin sydämelle!

    VastaaPoista
  4. Kiitos sinulle lukukokemuksesi jakamisesta!! Kirjan herättämät ristiriitaiset tunteet olivat jotain aika ennenkokematonta (mulle), välin teki mieli ravistella niitä henkilöitä... :)

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.