Nicholas Drayson: Confessing a Murder

There is a pleasure in the pathless woods,

There is a rapture on the lonely shore,
There is society, where none intrudes,
By the deep sea, and music in its roar:

I love not man the less, but Nature more.

- Lord Byron

“view of Darwin never before seen.”

Kosmopoliitti luonnontieteilijä Nicholas Drayson hämmästytti (minua siis, muusta maailmasta en tiedä) esikoisellaan Confessing a Murder (2003). Väitöskirjan jälkeen on kynänjäljestä kuivuus karissut ja irrottelu saa alkaa. Rakenne on toki mietitty, siirtymäkohdat tarkoin harkittuja, ja kaikessa sisällön fantastisuudessakin rationaalinen kertojaääni kulkee kirkkaankultavana läpi. Mutta kirjallinen valmius ja tarinankerronnan hallittu pihtaus-paljastus-tekniikka miellytti tätä lukijaa. Jotain tieteilijän eksaktiutta on toki tähän myös lorahtanut. Mutta ei hätää, fiktio toimii. Viimeistä pistettä myöten.

Leikkitieteellisestä otteesta piittaamatta teos livahtaa tarkkarajaisista karsinoista karkuun kuin satajalkainen. Tätä ei saa hyönteisen lailla lävistettyä neulaan, eikä lajia nimetyksi. Sen sijaan Draysonin kirja on jännästi uusia kategorioita kutsuva, tämä on kuin lukisi jotain evoluutiofiktiota, luonnontiededekkaria, ötökkäfantasiaa, luomiskertomusta...

Mutta aika mahtavaa! En ole ennen lukenut vastaavaa.

Confessing a Murder -nimi on lainaa itsensä Charles Darwinin kirjeestä, jossa hän kertoo ystävälle, että paljastaessaan teoriansa evoluution mekanismeista ja samalla kieltäessään Raamatun kirjaimellisen tulkinnan hänestä tuntui kuin olisi tunnustanut murhan. Kova paikka teologille, kuten Drayson tässä fiktiivisessä Darwinin 'elämäkerrassa' terävästi kuvaa. Ensin pidin nimeä outona, koska se tuntui viittovan harhaan, vievän lukijan odotukset ihan metsiin, mutta lopulta tajusin jujun -- tuskin parempaa nimeä tälle löytyisi. Punnittu juttu, myös kirjan nimi. Drayson seems to be in total control.

Kirja nosti esiin ikävuosirenkaitteni ytimistä sen pikkutytön joka kantoi sänkipellolla taskussaan sammakoita, syötti heinänkorrella maitotippoja hiirenpojille. Ja nylki kyyn. Joka näki ensin luonnon, sitten ihmisen sen osana. Joka luki pian lukemaan opittuaan Mary E. Patchettin eläinkeskeisiä kirjoja ja suorastaan eli niissä.

-- what great divide exists between people who are aware of the natural world and those who are not.
(s. 15)

Mutta Drayson ei tyydy vain kuvaamaan luontoa, tiedostamaan ja fiktisoimaan sen lainalaisuuksia, Drayson myös luo luontoa, kehittää kirjaansa kokonaisen villin eläimistön, rakentaa täydellisen ekosysteemin mystiselle saarelle, joka sittemmin sulaa vulkaaniseen räjähdykseen ja katoaa mereen.

Draysonin kertoja annostelee erillisiä episodeja joissa oppituntimaisesti mutta kerronnan keinoja säästelemättä keskitytään yhteen lajiin kerrallaan. Kertoja kertoo rauhaa rakastavista, vuohimaisista, hellyttävistä gadzokseista joilla on tunnusmerkillinen keltainen natriumkloridipahkura (ehtaa pissaa!) hännäntyvessä, ja koppakuoriaisia roikkumassa sieraimissa. Hän kertoo mutapääskyistä jotka horrostavat talvet lammen pohjassa. Hän kertoo naarassammakoista joiden suuhun koiras loikkaa parittelemaan -- ja päätyy lopulta osaksi naaraan ruuansulatusta. Hän kertoo vampyyrimistelistä: mistelin kärhimäisistä ulokkeista jotka tunkeutuvat pesään imemään linnunpojan verta. Kertoo mutukaloista jotka voivat elää tuliperäisen saaren kirjaimellisesti(!) kiehuvissa jokivesissä keittymättä kuoliaiksi! Hän kertoo papukaijoista jotka pudottavat kaikki höyhenensä ja muuttuvat nahkalinnuiksi. Ravuista jotka kaatavat kokonaisia palmuja. Liskoista joiden kameleonttimainen muuntautumiskyky saa ne täydellisesti sulautumaan taustaansa: vaikkapa liikasormeksi kämmeneen!

Ja kaiken tämän kiehtovan uuslajien temmellyksen rivien lomassa kertoja kertoo seksiskandaaleja tihkuvan tarinan suvusta, joka sotkee asiansa oikein kunnolla, ja pienistä jälkeläisistä jotka kantavat isiensä 'syntien' seuraukset. Siitä mikä erottaa ihmisen eläimestä: taju oikeasta ja väärästä.

Kirjan kertoja nimeää lajinsa, sillä nimeäminen on ottamista haltuun, omakseen ottamista. Tulemista tutuksi. (Tuttua, olen kirjoittanut tuosta täällä itsekin.)

Välin olin hätää kärsimässä Draysonin pudotellessa nimiään koko mielikuvituksensa kyllyydestä: kirjassa on aimo joukko sanoja, joita on turha sanakirjoista hakea. Silti ei-syntyperäisen englannilla pärjää tämän kirjan kanssa mainiosti kun pistää kuvittelukykynsä peliin. Tämä on tavattoman hauska kirja. Siis myös.

Kaiken laji-irrottelun ja eläimellisen kekseliäisyyden ytimessä on kuitenkin kultaisen pillerinpyörittäjän arvoitus ja metsästys, eli kertojan kiihkein pyrkimys: löytää kovakuoriainen, lantakuoriainen, jonka panssari on hohtavaa kultaa... Äärimmäisen harvinainen laji, josta Darwin kovasti ilahtuisi. Kertoja uskoo, että jos hän voisi vielä tuoda kuoriaisen Bobbylle (Darwinille) kaikki kääntyisi taas hyväksi. Hyvittyisi.

Koko kirja kerrotaan ikään kuin puhutteluna, kirjeenä, päiväkirjana, omistuksena -- tunnustuksena -- Darwinille, yhdelle kertojan suurista rakkauksista.

Tässä kirjassa paljastetaan myös kuka sen evoluutioteorian oikeasti keksikään...

Mainio, kerrassaan mainio.

***

Luin kirjaa öisin piilopirtin uumenissa, pikkuisessa hirsimökissä, jonne ovenavauksen ihmisvanassa livahti usein hyttynen tai kaksi. Tämä vampyyri ehti jo imaista uhriaan, ennen kuin löysin sen pullean verimahansa kanssa hortoilemasta pitkin seinää:

Without sex, there can be no evolution?
(s. 275)

© Lukija

Bolaño: Kesyttömät etsivät

suomentanut: Einari Aaltonen

"Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragediaan."

Matkalla, mutta mihin

Olin niiiiiin valmis pitämään tästä kirjasta. Olin satavarma että kolahtaa, kovaa ja kunnolla. Odotukset leijuivat katossa ja vähän yli. Ajattelin että kyllä se sävy siitä syvenee, kun päästään Maderon teinipäiväkirjasta oikeaan alkuun, itse kirjaan. Mutta mutta. Kyytiin ei pääse. Tarjotaan vain jalansijat ja kiikarit; tiiraa nyt tätä, mutta kaukaa. Teinipäiväkirja muuttui interrail-päiväkirjaksi, tai tarkemmin, on the road -nooteiksi, sitten sävy muuttuu (ikään kuin) jonkun päivälehtitoimittajan lyhytlausein kuittailevaksi hahmotelmaksi tulevasta haastattelusta, joukoksi irrallisia translitteroituja äänitteitä. 'Toimittaja' ikään kuin kiertää haastattelemassa ihmisiä, jotka joskus kenties ovat tavanneet Arturo Belanon tai Ulises Liman, erään kirjallisen undergroundliikkeen viimeiset edustajat, mutta ei saa haastateltaviaan kuriin, vaan nämä jorisevat sitä sun tätä epäolennaista, itselleen tapahtunutta, usein merkitysvapaata assosiaatiota.

Kirjan kokoon käärivässä kehyskertomuksessa teinikirjuri Madero kertoo alussa miksi joukko nuoria hyppää Impalaan ja pakenee Sonoran autiomaahan ja kirjan lopussa, miten siinä paossa lopulta käy. Sonoraan lähdetään koska Belano ja Lima yrittävät pelastaa sutenöörinsä vainoaman prostituoidun, Lupen, ja teinikirjuri joutuu vahingossa mukaan. Samalla odysseiallaan he etsivät kirjallisen liikkeensä perustajaa, Cesárea Tinajeroa, jonka runoilijuuden paisuva kupla ei voi muuta kuin poksahtaa.

'Keskustelu' keskustelusta ei ole keskustelua

Ongelmani on omani, toki, sillä kaiken takana on vain käsitys kirjallisuudesta. Postbeat-sukupolven ääni on juuri tätä; evvk:ta, lakonista, syrjäytynyttä, pintafaktoja latelevaa, listaavaa, väritöntä, adjektiivitonta, pinnallista nimienpudottelua, passiivisena vastaanottavaa. En tiedä. Mutta varmaa on että bolañolainen ilmaisu ei tuo minulle kokemusta, että vau! nyt luen kirjallisuutta. Ehkä kirjallisuusmaku on selittämättömän yksilöllinen kuten musiikkimaku. Bolaño tietoisesti hylkäsi perinteisen lattarigenren, maagisen realismin -- "se löyhkää!" -- suorastaan kirjoitti sen vastaisesti. Minulle taas maagisen realismin tuoksu on feromonia. Ja makuni on sillä läpäisty. Tahdon että kirjallinen kieli on valovuosien päässä arjesta, keittiönpöydästä, että kirjallisuudessa on mahdollisen rajat ylittävää taikaa. Jos tykkää barokista, miten funktionalismi voi miellyttää?

Kuvitellaanpa tilanne. Bolaño tapaa Pentti Saarikosken ja Hannu Salaman Kosmoksessa.

Mitä tahtoisit siitä kuulla?

No, ei se mitään.

Tähän tyyliin Bolaño kuitenkin sanaansa tarjoaa: Pentti tuli pöytään, sillä oli pitkä tukka, se tilasi pullon vuoden 1967 mezcalia. Hannu sytytti röökin. Luettiin vähän runoja, keskusteltiin kirjallisuudesta. Rahat loppui. Soitettiin kustantajalle. Se tuli taksilla ja maksoi laskun. Otettiin taas vähän kuppia. Tuli yö. Äijät lähtivät.

Tai ei, ei sentään noin hauskaa. Bolañon kustantaja ei edes tulisi!

Miltä se minulle näyttää: selostusta vailla substanssia. Se, mikä itseäni kismittää lakonisessa tyylissä, on että viitataan toisaalle, aina toisaalle, mainitaan asioita jotka eivät ole läsnä, eivätkä tulekaan; mainitaan runoja, käydään jatkuvaa keskustelua kirjallisuudesta mutta ei sanota mitään; kirjallisuudesta puhutaan kuin poissaolevasta henkilöstä. Viittauksella ei ole maalia. Lopulta -- mitä sanotaan? Se itse mainittu ja viitattu suorastaan loistaa poissaolollaan. Onko kiinnostavaa, jos kirjan päähenkilöksi otetaan suureellisesti kirjailija Jorge Borges, mutta hän ei puhu, ei ajattele mitään, ei tee mitään sellaista mitä jokainen ei tekisi joka päivä. Kerrotaan sieltä viiden metrin päästä, että Borges kirjoittaa pieneen mustakantiseen vihkoonsa, mutta siihen ei sitten kurkita.

Oikeasti. Jos on kiinnostunut kirjallisuudesta, sitä ei tahdo katsoa kaukaa. Sen tahtoo päästää sisäänsä, tuntea miten se survoutuu sisään ja täyttää, täyttää joka solun kokemuksella joka siirtyy osmoosin voimalla sanoista verenkiertoon. Tuota kokemusta ei tule Kesyttömistä etsivistä. Se pysyy (vähintään) puolen metrin etäisyydellä.

Vielä esimerkki lakonisesta selostustyylistä, itse kirjasta (s. 435) (sivu voisi olla ihan mikä tahansa ja aina löytyy):

...tapasin Siverradossa miehen, putkiasentajan ja menin sänkyyn hänen kanssaan. Se ei ollut hyvä kokemus. Putkiasentaja oli nimeltään John, ja hän halusi toisenkin kerran ulos kanssani. Kieltäydyin, sanoin, että yksi kerta riitti. Kieltäytymiseni ei hetkauttanut häntä, vaan hän alkoi soitella minulle joka päivä. Kerran äitini vastasi puhelimeen, ja hetken hän ja putkiasentaja sättivät toisiaan. Viikkoa myöhemmin äitini ja minä päätimme lähteä lomalle Meksikoon...

jne. jne. jne. jne.

- So what, where's the beef, hohhoijaa, ynnä muita petettyjä hymähdyksiä. Ulkokohtaista, kylmää, raportinomaista, yksinkertaisesta kielestä ketjutettua tapahtumattomuuksien virtaa. Ei myy minulle. Ok, kirjailija on kuollut, mutta sympatiapisteitä ei heru.

Melkein itken ilosta kun joku luku äkkiä päättyykin kirjalliseen lauseeseen:

"Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragediaan."

Ja kun kirjalliset loppulauseet vielä ketjuuntuvat, hymyilen hetken. "Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragikomediaan. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy kryptografian harjoitukseen. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy kauhuelokuvaksi. -- Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tyhjyydestä kaikuvaan valitusvirteen."

No niin. Asiaa.

Nyt päästään keskusteluun. Monologiin ainakin. Ja onhan monologi jo kirjallinen termi.

Äänet

Nyt merkityksiin, kun makuasiat on sivuutettu.

Etäännyttävä kirjuri kertoo paljon jo sillä että ei kerro. Muodosta tulee sisältöä. Nimien pudottelulla kirjallisuudessa on muutakin tarkoitusta kuin kirjailijan itsetunnon kohennus. Luettelot, lakoniset huomautukset, listat, kylmät faktat, nämä viestivät, että kaikki kokemukset ovat samanarvoisia:

Hän ampui kuulan kalloonsa.

Hän lähti ulos.

Mitä eroa.

Sama efekti syntyy kirjan polyfonisesta kerronnasta. Ääniä on useita, eikä kuitenkaan ole; kaikki on kerrottu samalla lakonisella äänellä. Bolaño olisi voinut hyödyntää tätä rakennetta loputtomiin: antaa kullekin puhujalle sävynsä, mutta ei. Tasaäänisyys jyrää, niukkuudesta ei tingitä. Toteavuutta ei rikota turhilla adjektiiveilla tai elämyksillä, tunteet nujertuu kivikoviin kirjaimiin.

Bluffia

Sitten päästään rakenteelliseen ironiaan. Kuulkaas tätä: (s. 341):

Belano ja Lima eivät olleet vallankumouksellisia. He eivät olleet kirjailijoita. He kirjoittivat runoja, mutta en usko, että he olivat runoilijoitakaan. He olivat huumediilereitä. -- Luulen, että he eivät olleet edes seksuaalisia olentoja. -- Kuolleita kaluja. (s. 343)

Silmiin osuu sana 'bluffia'. Tämä koko kirjallinen koreilu, koko sanasaasta on pelkkää bluffia. Kirjailija voi naama pokerina lausua sarjan lukuja jotka eivät merkitse mitään ja esittää että niissä on kaiken olevaisen ydin. Elämän tarkoitus on 42. Pääsylippu kirjalliseen kaanoniin takaa vakaan paskanjauhamisenkin jalostuvan kirjalliseksi kieleksi?

Miksi nuoret, lukijamme, eivät huomaa, että olemme valehtelijoita? Riittää, kun katsoo meitä! Pärstästämme näkee, että olemme huijareita! Silti he eivät huomaa mitään, ja me voimme lausua kenenkään estämättä: 8, 5, 9, 8, 4, 15, 7. -- voimme ylistää hinttiä hänen hillittömästä heteroseksuaalisuudestaan, impotenttia hänen viriiliydestään ja aisankannattajaa hänen tahrattomasta kunniastaan. Eikä kukaan älähdä. On vain öinen hiljaisuus, kun konttaamme kohti valoja, jotka joku on arvoitukselliseen aikaan ja käsittämättömän lopullisesti meitä varten sytyttänyt. --

(s. 506)

Oivaltavaa. Vastuu siirtyy lukijalle.

Hetkinen, alan pitää tästä jo enemmän. Tämänkin Bolaño nyt minulle näyttää, kirkuvin kirjaimin:

Se että haahuillaan juonetta, pointti hukassa, se juuri on ihmisen kuva.

Annu Kekäläinen: Leiri

Tarinoita ihmisistä jotka haluavat kotiin.

Käärmeen avoin kita
ylsi maasta tuon puun latvaan.

Kokonainen kylä käveli sisään.

Sitten käärme sulki suunsa.

Yom (Sudan)

Ihan joka valkonaaman pitäisi lukea tämä kirja.

Annu Kekäläinen on taitava mutta taivastelematon pakolaisaseman ja vankilamaisten leiriolojen tulkki, rehellinen ja jopa runollinen kertoja.

Teos tuo toiseuden kokemuksen niin lähelle, että kuva kääntyy: tämä peili heijastaa

länsimaista kollektiivista häpeää.

Leiri veti sanattomaksi. Pitkään aikaan kirjan jo luettuani en osannut siihen sanoin tarttua, se vaan velloi epämääräisenä kokemuksena sisuksissa. Hapuilua tämä on nytkin. Eikä vähiten siksi, että kirja on niin runsas ja tiukka tietopakkaus, että on vaikea valita mistä purkamiseen ryhtyisi.

Kekäläinen dokumentoi pakolaisongelman syitä laajemmin panoroiden pitkin Itä-Afrikan mannerta, ja silti hämmästyttävän tarkasti. Aikajana liukuu leirin perustamisajoista, vuodesta 1992, tiedonkeruun fokukseen, kevääseen 2008, jonka Annu itse vietti leirillä. Kirjoittaja selvittää pakolaisuuden lähihistoriaa konflikteineen, maanosien ja heimoriitojen yleisnäkymistä astutaan sisään inhimilliseen kokemukseen ja yksilön tarinaan. Järjettömiin kuvauksiin siitä miten kekseliäin tavoin ihminen on ihmiselle peto.

Kansalais- ja avustusjärjestöjen työ saa arvonsa, mutta vailla kosmeettista silottelua: tietoisuus yleisestä korruptiosta ja molemminpuolisesta opportunismista käy pian selväksi. Näin se on: jopa humanitaarista työtä riivaa korruptio: on tekaistuja kansioita, on kiintiöpakolaisuuksien myyntiä; kuin ihmiskauppaa mutta kääntäen. On ennen kaikkea järjetön kiire kun pysähtynyt aika sykähtää hetkeksi liikkeelle. Leirin hallintaa kun riivaa työntekijöiden vaihtuvuus, yhden tekijän avuttomuus ja kyvyttömyys toimia loputtomassa ketjussa. Tästä taas seuraa sitoutumattomuus, toivottomuus, lopulta turtumus.

Pakolainen tekee parhaansa päästäkseen leiriltä pois. Jos traagisten tarinoiden kehittely nopeuttaa ulospääsyä, niin traagisia tarinoita saamanne pitää. Totuus on joustava, kun on elämästä kyse. Hyvästä elämästä. Jossain muualla – missä tahansa muualla.

Niin, missä on tahto on myös tie. If there's a will, there's a way. Mutta entä kun se tahto on tapettu ja ihmiskehot aidattu kuin eläimet tarhaan, kenen tahto sen kestää?

Leirin vankina

Kakuman pakolaisleiri perustettiin jo 20 vuotta sitten Kenian rajaseudulle kun suunnaton joukko väkivaltaisuuksia pakenevia sudanilaislapsia vaelsi Kakumaan halki aavikon, joukko joka tunnetaan nimellä kadonneet pojat. Nyt jo yli 70 000 ihmistä kahdeksasta eri maasta yrittää elää pysyväksi jämähtäneissä tilapäisoloissa ainutkertaista elämäänsä. Eräänlaisessa välitilassa, ei-missään.

Leiriolot kuulostavat vankilalta: ihmiset on aidattu sisään, ilman lupalappua ei ole poistuminen. Pakolaisilla ei ole oikeutta edes työntekoon. Poliisitkin ovat pitkälti korruptoituneita ja oikeudenkäyttö mielivaltaista; Kenian lait pätevät vain teoriassa. Aidat ympärillä eivät silti tuo turvaa, ne eivät estä toistuvia hyökkäyksiä leiriin, ryöstöjä ja ammuskelua; veritekoja ja raiskauksia kun paimentolaiset tai yksittäiset hyökkääjät aavikolta tahtovat lohkaista leirin suhteellisesta hyvinvoinnista osansa. Kakuma on aavikkokaupunki jonka aidan kurkistusaukoista viidakonlait luikertelevat sisään.

Ja yhtä lailla YK:n avustusjärjestöjen työntekijät lymyävät luodinkestävän tupla-aitauksensa suojissa. He piiloutuvat byrokratian, sääntöjen ja protokollien näkymättömään suoja-aitaan; paradoksaalisesti, sillä leiristä ei ole minkäänlaista yhtenäistä historiikkia, ei mitään kokonaiskuvaa, kaikki on hajanaista fragmenttia ihmismuistissa, satunnaisissa merkinnöissä järjestöjen kansioissa, ja silti, YK:n työntekijät varjelevat leiristä maailmalle annettavaa kuvaa kuin omaansa.

Pakolaisen muistijäljet

Tässä vaiheessa tajuan miten mittavan ja mahtavan työn Kekäläinen on dokumentillaan tehnyt: hän ei ole kirjannut ainoastaan koko valtaisan leirin historiikkia vaivattoman sujuvaksi ja detaljeilla rikastetuksi kansojen vaiheiden kuvaukseksi, vaan hän kirjaa talteen yksilöllisiä muistoja -- inhimillistä, muistinvaraista kokemusta. Lukutaidottomien, limbossa leijuvien, kansantuntonsa kadottaneiden tarinaa. Kerronta kulkee kauniisti, hivelee aika ajoin kaunokirjalliseen tasoon yltävällä ilmaisullaan. Annu kirjoittaa nämä ihmiset oleviksi.

Saako nauraa

Hervottomia huumorin pilkkeitäkin sinkoilee kappaleessa "Herra Arif ulkoilee". Aiheen vakavuudesta huolimatta ei voinut olla hymähtelemättä, nappisilmäinen herra Arif tarjoaa tervetulleen comic reliefin tragedian lomaan. Milloin hän rapistelee keksipaketilla kuin pieni hiiri, milloin ravaa kärppänä suojattua rinkiään iltalenkillä, aitojen välisessä kuilussa. Arifkin asuu turvaumpiossaan, tähyilee tirkistysaukoistaan leirin kaaokseen.

Katseen suunta

Mutta Arif puhuu myös asiaa, ja Annu kirjaa: YK:n pakolaisjärjestö järjestelee pakolaiskysymystä kolmen kestävän ratkaisun kautta: 1) vapaaehtoinen kotiinpaluu, 2) paikallinen integraatio tai 3) kiintiöpakolaispaikat kolmansiin maihin. Mutta Arifin ja Annun katse tavoittaa eri asiat: Arif näkee massat, pakolaiset ruokakorttinsa numeroina, ruokittavat suut, paljouden, Annu taas pysähtyy, näkee ihmisen, kuuntelee yksilöä.

Tarinat

Kakuman pakolaisleiri rajaa aitojensa sisään 70 000 erilaista tarinaa, Kekäläinen nostaa niistä esiin muutaman. Numerot ja ihmismassat on lukijan helppo sivuuttaa pysähtymättä, mutta yksilön kipeä kokemus seisauttaa, liikuttaa. Lapsenmurhat viidakkoveitsillä, julmat raiskaukset perheenjäsenten silmien edessä, miesten harjoittama sadistinen väkivalta joka käännetään naisen syyksi, orpolapset joilla ei ole ketään pitämässä huolta, teiniprostituoidut jotka eivät välitä suojata itseään taudilta, koska seuraus on heille ihan se ja sama. Niin, Annu kertoo lapsista joilla ei koskaan ollut ketään pitämässä huolta. Eikä tule. Se on melkein liian surullista luettavaa mukavalla kotisohvalla tuhansien kilometrien päässä, niin surullista että herättelee tervettä tahtoa tehdä asioille jotain. Mutta mitä? Tahdo tehdä jotain on melkein yhtä suuri kuin kyvyttömyys tietää mitä tehdä. Länsimainen avuttomuus on rajaton.

Mutta liukkaimmankaan kerronnan köyttä ei niellä naiivisti, kaikkeen uskoen. Annu on tietoinen pelistä jota leirillä pelataan. Kaikki tahtovat Amerikkaan, ihanuuksien ihmemaahan. Tehokkaan ja uskottavan tarinan kertoja kerää pisteet joilla saa passin uuteen elämään. Seulo sieltä sitten todet epätotuuksien joukosta, erottele totisin hätä tekaistusta.

Ruma, ratkaiseva raha

Raha ratkaisee välittömän puutteen, mutta ei poista syitä, ei estä seurauksia. Ratkaisun pitäisi olla pysyvämpi kuin nopea raha. Ei pidä kantaa nälkäisen eteen kalaa, vaan opettaa hänet kalastamaan.
Itse asiassa koko leirin elämä perustuu epäluottamukselle, jota raha säätelee. Kaikki on kaupan; kiintiöpaikat, paperit, seksi, ruoka-annokset, jännittävämmät elämäntarinat joilla pyrkiä tavoitteeseen. Eikä lopulta mikään tunnu olevan kiellettyä, ei edes ihmisten ampuminen. Leirilläoloajan lopulla Annun terve epäluuloisuus uupuu nihilismin rajoille. Leiriläisten elämän tyhjyys tarttuu, se tarttuu myös lukijaan, ikään kuin imee vakuumiinsa. Näyttää sitä karua totuutta millaista se on, kun elämän ainoa sisältö on vain olla, olla hengissä.

Leiri tarjoaa karun näkymän kotoisan pikku lintupönttömme suojista, ulos toiseen todellisuuteen. On tärkeää että tämä kirja on julkaistu.

"Ja minä koetan selvittää maanpaon aikatilan olemusta, kokemusta jossa paikan ja ajan akselit liukuvat limittäin, lomittain, liikkuvat aivan sekaisin keskenään niin, että viimein on vain pakolaiskaupungin suljettu aika ja tila, loputon nykypäivä jossa paradoksaalisesti viipyvät myös kaikki koskaan koetut hetket venyen, vanuen, itsensä ikuisuuksiin ulottaen. Ja tulevaisuus vyöryy autiona päin, kun ihmisellä itsellään ei ole lupaa mihinkään liikkua."

(Leiri, s. 35-36)