sunnuntai 15. huhtikuuta 2007

Peter Hoeg: Hiljainen tyttö


suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen

Odotin paljon tältä kirjalta. Erehdys. Ei pidä odottaa. Ei mitään, ei ensinkään. Onneksi en sentään odottanut 10 vuotta, sillä niin pitkään aikaan Hoeg ei ole julkaissut mitään. Silloin vasta olisin pudonnut, korkeiden odotusteni huipulta.

Luin arvostelun Hoegin romaanista joku viikko sitten. En muista siitä mitään muuta kuin sen, että Hoegiltä jäi tätä kirjaa kirjoittaessa n. 2 000 käsikirjoitusliuskaa yli! Alkupuolta lukiessa kävikin mielessä silloin tällöin, että juuri tästä niitä sivuja on saksittu (hah haa), tästä puuttuu jotakin, vähän on hövelillä kädellä karsittu. Romaanin alku on kuin katkokävelyä, kuin kengurunloikkaa asiasta kolmanteen. Ei syitä, tai jos on syitä, ei seurauksia, tai pelkkiä seurauksia ilman syitä... Ei herrantähden mitään selittelyjä, lukijaa ei hyysätä. Lukijan muisti laitetaan lujille. Mutta entä jos lukija muistaakin? Entä jos hän muistaa, että sivulla 23 Kasper Krone ostaa 1/8-osalipukkeen valtionarvasta, mutta sivulla 543 se onkin äkkiä 1/6-osa-arpa? (Tulisiko minusta hyvä käännetyn kirjallisuuden kustannustoimittaja jos muistan tällaisia yksityiskohtia, hah haa?)

En minä uskottavuuden perään kysele. En sitä taivastele, jos vanha isä temmataan kuolinvuoteelta mustan naisen kainaloon kuin räsynukke, viedään - ei mihinkään pikku jalottelulle - vaan maan alle viemäriputkeen, jossa haisee paska ja jota asustaa tuhat rottaa. Kuoleva mies kestää kaiken: kestää maailman pisimmän laskun vuoristorataista muoviputkea alas syvyyksiin, kestää pikahississä ylös pilvenpiirtäjän huipulle ja siellä, siellä vielä tekee pantterinloikan luotisateen eteen pelastaakseen poikansa hengen, ja aaahh, lausuu vielä kuolemattomat viimeiset sanat minuutteja sen jälkeen kun on jo ammuttu seulaksi. Sattuuhan näitä. Ei, en minä uskottavuuden perään kysele, mikään ei ole parempaa kuin uskottavuuden rajoja koetteleva maaginen tarinointi. Mutta sisäistä uskottavuutta täytyy olla! Hoegin tarina ei pysy omissa nahoissaan. Se heilahtaa tämän tästä farssin puolelle. Ja yli. Ylittää omat rajansa. Ei hämmästytä vaan huvittaa. Suu loksahtaa - nauruun.

Mutta pidän. Pidän Hoegin lauseen notkeudesta. Sana taipuu kuin tanssiva vartalo, tekee taitavia hyppyjä, ei pelkää piruetteja. Lause taipuu ameeban lailla haluttuun muotoon.

Tarinan sankari on 42-vuotias klovni, sirkustaiteilija. Kasper Krone, joka on korviaan myöten veloissa: edessään velkavankeus. Jos ei ihmeitä tapahdu. Ja niitähän tapahtuu.

Kasperilla on poikkeuksellinen taito kuulla epäinhimillisen hyvin, paljon, enemmän. Kuulla pintaa syvemmälle, kuulla ihmisten ominaissoinnit, kuulla elollisten olentojen läsnäolo, kuulla musiikkia sielläkin missä muut eivät sitä kuule. Jokaisella tunnetilalla on sointinsa. Itsemurhan sävellaji on f-molli, jos ette sitä sattuneet tietämään.

Kaikesta kukkoudestaan huolimatta Kasper uskoo. Hänen suhteensa RouvaHerraan on suorastaan liikuttava. Voiko kukaan joka osaa rukoilla olla paha? RouvaHerra on säveltänyt kaiken, Kasper on hänen muusikkonsa ja soittaa uskollisesti kaiken kuulemansa, myös synkät nuotit. Kuulkaa tätä ylevää nöyryyttä: "Ei pidä rukoilla itselleen toisia nuotteja kuin mitä on saanut, vaan että osaisi soittaa mahdollisimman hyvin ne jotka on saanut."

Hoegin huumori ja ironiantaju vetoaa minuun. Pidän myös niistä pikku viisauksista joita hän kylvää pitkin kirjansa sivuja: "Onnessa ei ole kyse niinkään siitä, mitä on raapinut kokoon ja saanut pystyyn, kuin siitä, mistä on kyennyt luopumaan." (Myös rukoileminen on aktiivinen tapa luopua, eikä sitä että pyytää itselleen lisää.)

Ja: "Jotta lapset oppisivat tietämään, missä kuilu on ja varomaan sitä, on pakko viedä heidät aivan lähelle reunaa ja näyttää."

Ja: "Yleistyksissä on aina epäinhimillinen sivumaku." Aivan. Yleistykset ovat tilastoja, ne ovat massojen valtaa, se demokratian ääni joka voittaa, voittaa vaikka kuinka niukasti mutta sillä oikeudella yrittää pukea itsensä totuuden kaapuun. Yleistykset ovat tasapäistämiseen pyrkivän ihmisen pikku lakipykäliä.

Kyllä, kyllä tämä kirja kannatti lukea. Mistä sen tietää? No, vaikka siitä, että kun on lukenut 566 sivua, ei voi uskoa sitä todeksi - vastahan oli pääsemässä vauhtiin...

"On hirvittävää tulla teljetyksi sisään, kutsuttiinpa selliä sitten areenaksi tai yleisesti hyväksytyksi versioksi todellisuudesta."


© Lukija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.