torstai 15. marraskuuta 2007

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

kaukaisessa etelän nettikahvilassa 15.11.2007

Reissussa jo yli kaksi viikkoa -- juu, olen tehnyt muutakin kuin lukenut kirjoja, mutta siitä myöhemmin kun ei tarvitse tässä pauhussa (puiston rakennus tuossa ulkopuolella on yhä kesken) kolikkokoneella naputtaa... Taas pukkaa kirjan kirvoittamia ajatuksia. Sain juuri luetuksi tämän: Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (1960) (suom. Maija Westerlund), kuvaa Yhdysvaltojen etelää 1930-luvulla, kun rotuerottelu ja -sorto oli vielä räikeä osa yhteiskuntaa. Klassikko varmaan vaikken ole ihan varma mikä on klassikon määritelmä. Kirja osoitti (ehkä tämä on yksi klassikon tunnusmerkki) miten ajankohtainen se yhä on, miten koskettava vaikka vastaava ei ehkä ainakaan tuomioistuimissa tapahdu. Mutta jollain tasolla vertauskuvallisesti sorto on yhä jokapäiväistä; jokaisessa yhteiskunnassa on itsestään selvää eriarvoisuutta - toistuva kuvio kaikkialla ja ongelma aina sama: miten se saadaan murretuksi jos perusteet ovat väärät.

On toki eriarvoisuutta joka nähdään itse aiheutettuna; ansaittuna. Kun surmaisi satakielen -romaanissa tätä "roskaväkeä" edusti valkoinen laiska juoppo Ewett joka syyttää mustaa miestä tyttärensä raiskaamisesta, ikävin seurauksin. Ewettin lapset ilmestyvät kouluun vain ensimmäisenä päivänä, sitten oppivelvollisuus onkin suoritettu. Ewettin työssäkäynti on vähän samaa luokkaa, mies näyttäytyy työpaikalla mutta itse työstä ei laiskuudelta tule mitään. Jos ukko on vielä läpensä paha, parantumattomasti paha, kuka häntä suree jos leipäveitsi sattuu luiskahtamaan ukon kylkiluiden väliin...

Tässä Atticuksen, yksinhuoltajaisän ja lakimiehen ehdoton, (lähes) järkkymätön oikeustaju joutuu lopulta taipumaan. Atticus puolusti mustaa miestä oikeudessa, kohtalokkain seurauksin, puolusti koska näki että teki oikein, eikä muuta voinut, omantuntonsa tähden. Mutta oikeus ei koskaan toteudu, vaikka kuinka puhutaan demokratiasta, jopa 30-luvun opettaja joka sitä opettaa ja paheksuu Hitleriä joka vainoaa hyviä kansalaisia, juutalaisia, sama opettaja pitää sitä itsestään selvänä että syytteeseen asetettu ´neekeri´ on aina syyllinen ´neekeri´. Systeemiin kasvaneilla on sokea piste siinä ympäristössä jossa itse elävät. Se sokea piste oli lähes kaikilla valkoisilla 30-luvun Maycombissa, se sokea piste oli myös lähes kaikilla 30-luvun saksalaisilla jotka eskaloiden opetettiin hyväksymään paha. Kun paha vielä nähtiin (pahana), sitä selitettiin hyvillä tarkoitusperillä -- tuleva hyvä varmistetaan nyt tällä ikävällä asialla. Pikkuhiljaa pienestä pahasta tulee arkea ja annosta voi vähä vähältä kasvattaa. Eräänä päivänä paha ei enää erotu hyvästä. Rodullinen ja kansallinen ylimielisyys jolla oikeutetaan suuret vääryydet on eräänlaista joukkopsykoosia jonka juuret hyvin paljon juontuvat isänmaallisuudesta (tai vastaavasta aatteesta). Liiasta isänmaallisuudesta ja yltiönurkkakuntaisuudesta ja vain oman rotunsa parissa piehtaroimisesta sokea piste laajenee ja alkaa vakavasti haitata näköä: maailmankuva vääristyy. Ihmisen tasa-arvoisuus rajoittuu oman rodun, oman kansan tasa-arvoisuuteen. Tänään rannalla piikkitukkainen pikimusta mies tuli kaupittelemaan dvd-elokuviaan (¡Hola, guapa!), pystyin kerrankin hymyilemään pelotta ja torjumaan tarjouksen lämpimästi syyllisyyttä tuntematta, sillä myönnän, olen aina tuntenut valkoisen syyllisyyttä ja häpeää siitä miten mustia on kohdeltu ja alitajuisesti selvästi olen pelännyt että he yhä vihaavat valkoista (eikä ihan syyttä)... Erilaisuus on ulkoista, ihmisyys samuutta.

Vääryys ja epäoikeudenmukainen ihmisten kohtelu ei ole vähääkään väistynyt sitten 50-luvun jolloin Kuin surmaisi satakielen kirjoitettiin, sen muodot vain ovat lientyneet. Joka päivä jossainpäin maailmaa taas kulminoituu hetki jolloin jonkun henkilökohtaisesti kokema vääryys menee hänen sietokykynsä yli ja räjähtää pahoiksi teoiksi, sivullisten ja viattomienkin kasvoille...

Oikeudenmukainen kohtelu on ihmisoikeus, yksi tärkeimmistä. vaikka mustien rankasti eriarvoinen kohtelu tuntuu absurdilta ja hyväksytytkin kuviot Kuin surmaisi satakielen -romaanissa (ja sen kuvaamassa ajassa) tuntuvat nykyihmisestä räikeiltä, omassa yhteiskunnassamme on vähintään yhtä jyrkkää eriarvoisuutta, joskin ´vain´ taloudellista. Minkään näköistä kapinaa ei tunnu herättävän se, että tietyt ihmisryhmät myyvät pilkkahinnalla elämänsä yritykselle, tehtaalle tai pörssiyhtiölle, ja kun heidän panoksensa tuottamattomaksi todetaan, saavat kurjat lähteä kävelemään kun taas tehtaan/yrityksen johto kuittaa silmää räpäyttämättä vuotuiset miljoonatulonsa. Pahinta on kun eriarvoisuus ujutetaan arkeen, kulutetaan se itsestäänselvyydeksi, hyväksytään näkymättömäksi ja vaietaan kuoliaaksi.

Kirja siis herätti kuumuudessa turtuneet aivoni ajattelemaan ;) vaikka tämä itse aiheesta vähän kauas karkasikin... Mutta ihmiset, jos ette ole aikoihin lukeneet kunnon vanhanajan lämminhenkistä perheromaania, josta ei huumoria eikä jännitystäkään puutu, niin tässä olisi sellainen. Paluu Pieni talo preerialla -henkeen, perheeseen jossa pikkutyttö on pollyannamaisen rakastettava ja rohkea ja isä, ah niin täydellinen ihminen olematta täysin epäuskottava tai edes siirappimainen.

Hyvin kerrottu tarina. Yhä. Ja miksi?

Koska kaikkea ei kerrota.

© Lukija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.