sunnuntai 20. tammikuuta 2008

T. S. Eliot: Neljä Kvartettoa - Four Quartets




Tartuin tänään Juha Silvon suomentamaan T. S. Eliotin runoteokseen:


Neljä Kvartettoa - Four Quartets

Kirjoihin ei tarvitse suhtautua lineaarisesti sen enempää kuin aikaankaan, joten aloitin lopusta. Jumiuduin heti suomentajan Jälkisanoihin ja huomautuksiin ja sinne kätkettyihin vastustamattomin viisauksiin.
en ma fin est mon commencement -- lopussa on alkuni

Tämän T. S. Eliot sovelsi enemmän filosofiseen ja vähemmän uskonnolliseen muotosisältöön:
Alussa on loppuni.

Alussa on loppuni sisältää usein jankkaamani ajatuksen (eikä taatusti originaalin) siitä, että lapsessa on vanhus, vanhuksessa lapsi -- ja että elämää synnytettäessä syntyy samalla kuolema. Elämä ja kuolema eivät ole samanaikaisesti yksilössä läsnä ja silti: ei ole toista ilman toista.

Kirjallisuuden suomentaminen on tavattoman kiinnostavaa. Se on kuin vieraan maailman tekemistä näkyväksi. Ensin pitää tavoittaa toisella merkkijärjestelmällä toteutettu ajattelu, kääntää sen koodit itselleen tutuiksi, antaa merkityksille juuri ne oikeat, toiskieliset sanat joissa merkitys voi toteuttaa itseään uudestaan.

On upeaa, että runoteoksia julkaistaan vielä kaksikielisinä laitoksina! Teoksina jossa alkuteksti juoksee paralleelina runona pitkin parillisia sivuja ja käännös myötäilee parittomilla. Pelkkien käännösrunojen lukeminen ilman alkurunon tukea on usein ohut kokemus, jollei kääntäjä itse ole runoilija. Ja pelkän alkukielisen runon maailmaan tunkeutuminen kysyy taas täydellistä kielitajua.

Jos taiteilija on eräänlainen vankila josta taideteokset pakenevat
(Jean Cocteau), kääntäjä on toisenlainen vankila, joka yrittää pyydystää tekijöiltään paenneita teoksia pukeakseen ne toiseksi, jonka ydin on kuitenkin sama. Epäilemättä nämä uudella kielellä ehostetut taideteoksetkin pakenevat lopulta kääntäjiltään, vaikka lieka onkin jo lyhentynyt.

Silvo selvittää jälkisanoissaan raamatullista lausetta alussa oli sana:
"…kieli on ollut olemassa ennen meitä, se tulee meille annettuna, me kasvamme siihen ja siinä "me elämme, liikumme ja olemme". Kielen tuolla puolen on hiljaisuus, joka kokijasta riippuen on jo täynnä kirkkautta tai hämäryyttä. Onko se sanattoman ruumiin hiljaisuutta vai jotain reaalisesti transsendenttia, johon ihmisellä on mystinen pääsy kielellistämistä kaihtavien kokemusten kautta?"

Kiehtovaa. Kieli ottaa etäisyyttä. Se syntyy kuin kalvoksi ihmisen ytimen, kokevan minän, ja maailman väliin, kuin verkkokalvoksi joka näyttää näetyn muodon niin, että se on ihmisaivoille ymmärrettävää. Kieli ottaa etäisyyttä, kun taas puhdas kokemus, ruumiin kokemus ei verbaalistu.

Ehdin lukea itse runoja vain pari sivua, ne jo sitovat itseensä ja vaativat jatkoa; jo yksin ajan olemuksen pohdintaa saa minut kyllä palaamaan. Jopa vanha kirjallisuus-analysaattori käynnistyi sisälläni. Tällaista runoutta on pakko ajatella, ja kun ajattelu käynnistyy, se raivaa sanoista omia, alkuteoksista ja -kielistä riippumattomia polkujaan:

(T. S. Eliot:)
What might have been and what has been
point to the end, which is always present

(Juha Silvo:)
Mitä olisi voinut olla ja mitä on ollut
viittaavat samaan loppuun, joka on aina läsnä


Ja toisaalla:

Time past and time future
What might have been and what has been
Point to one end, which is always present.

Mennyt aika ja tuleva aika
mitä olisi voinut olla ja mitä on ollut
viittaavat samaan loppuun, joka on aina läsnä.


Mutta entä jos toteutunut ja hypoteettinen / mennyt ja tuleva aika eivät viittaakaan tarkasti sanoen loppuun vaan epämääräisempään lopputulemaan, päätelmään -- tarkoitukseen -- jossa myös aika on edustettuna? Eikö loppu ole silloin sana joka rajaa liikaa?

Toisen kohdan jonka olisin suomentanut toisin, perustelisin rytmiikalla, linnun laulun temmolla:

(Eliot)
Quick, said the bird, find them, find them –

(Silvo)
Äkkiä, sanoi lintu, etsi, etsi heidät


(Lukija)
Äkkiä, sanoi lintu, etsi heidät, etsi heidät

Alkukielinen find them, find them, muistuttaa rytmisesti talitintin toistosäettä ja vaikka tässä oli kyse rastaasta, enkä tiedä minkä rastaan lauluun viitataan, uskon että tiettyjen kokonaisuuksien toisteisuus on linnunlaulun eräs peruskuvio.

(Eliot) ...had the look of flowers that are looked at
(Silvo) ...näyttivät kukilta joita katsellaan


Häviääkö tuosta suomennoksesta kukan 'tietoisuus' katseen kohteena olemisesta? Katseltujen kukkien katse? Idea että kukka katsoo katsojaansa, eikä vain näytä siltä...

***

Nyt on aika noudattaa Eliotin sukuvaakunan tunnuslausetta:

tace aut face
vaikene tai toimi


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.