lauantai 7. marraskuuta 2009

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

suom. Kristiina Rikman (WSOY)

Herätys! Amerikkalainen unelma on ohi.




Yhden sukupolven unelma - seuraavan painajainen?

Rothin kerrontaan oli vaikea päästä sisään. Siis aluksi. Siis minun. Miehinen maailma miehisine arvoineen, autot, urheilu haukotuttavine pelikuvioineen, varallisuus, asema, henkilökultti, naisen arvo näyttelykappaleena ja muuta plaa-plaa-detaljeilla urostelua. Sitä tavallista luetelmaa jolla amerikkalaisuutta määritellään. Ei minua oikeasti jaksa kiinnostaa minkä merkkisellä autolla Miss Amerikkaa kärrättiin ympäriinsä ja oliko heillä hotellihuoneessa Fralinger's Original kolakaramelleja vai kenties jotain ihan muuta. Mitä väliä. Ravintoloiden nimiä, julkkisnimien pudottelua, Roth taluttaa kirjaansa koko naapuruston, niin, tiedän kyllä: hän rakentaa tarkkaa ajankuvaa. Tarkentaa uskollisesti ja lähelle, jotta mennyt historiallinen maailma rekonstruoituu ja jotta keksitty fiktiivinen maailma todentuu, kasvaa lukijan ympärille. Mutta en minä aina niin läheltä välitä katsoa.

Rothin paljon puhutun purevan satiirin hampaanjäljet eivät näkyneet eivätkä tuntuneet, korkeintaan jotain pintaa raapivaa käkätystä oli havaittavissa.
Miksi sitten jatkoin? Osaanhan jo viimeinkin jättää kirjan kesken. Osaan, vaan en jättänyt. Tahdoin sittenkin nähdä ja ymmärtää amerikkalaista ajattelua ja asennetta, tahdoin nähdä mitä tulee sen kuuluisan amerikkalaisen unelman jälkeen.

Ostin kirjan aikoinaan uutena - eurolla (uudet kirjat ovat edukkaampia kuin divarista hankitut?! Mistä se kertoo?), ja olen omaksunut ikävän tavan ottaa juuri halvat hankinnat matkalle, tuomatta niitä enää koskaan takaisin. Luovuin Rothistani Barcelonan lentoasemalla, ennen viimeistä huutoa lennollemme. Viime sekunneilla mieheni vielä äkkäsi: 'hei, joku on jättänyt tuohon kirjan', ja minä kiireesti: 'älä hemmetissä ole huomaavinasi, tää kirjojen heitteille jättäminen on mulle tarpeeksi vaikeaa muutenkin'. Toivon, että Ruthini löysi itselleen vielä uuden ja itseään, sisintään, ymmärtävän kodin. (In my dreams).

Jostain syystä kirjan kerronnan kulku sai minut tuntemaan itseni sohvalla makaavaksi psykiatriksi jolle Roth suoltaa ääneen taakkaansa, purkaa tajuntansa virtaa vyöry vyöryltä, ketjuttaa ja kehii ajatustaan kuin jumittava analysaattori. Teksti on kuin taukoamatonta tilitystä. Helpotuksekseni Roth ei tivaa minulta mitään vaan tyytyy omaan ääneensä, luottaa että kuuntelen. Pakkohan se on. Lause ei armahda, ajatus ei katkea.

Kerronnan keskipiste on vaalea 'juutalaisviikinki' Swede. Mies oli nuorena jokatytön ja -pojan ihanne, baseball-sankari, ihailtu menestyjä. Itse täydellisyys. Jumalaksi korotettu. Swede avioitui missin kanssa, peri hansikastehtailija-isänsä yrityksen ja
porvarilliset arvot. Kadehdittava hahmo. Viaton ja yksinkertainen. Mies joka saa kaiken. Mies joka onnistuu kaikessa.
Onko näin?


Kertoja, Nathan Zuckerman, Swedeä ihaillut 6 - 7 vuotta nuorempi koulutoveri, saa yllättäen päivälliskutsun Swedeltä, vuosikymmenten jälkeen, kun Swede on jo 70-vuotias ja eturauhassyövästä toipuva.
Zuckermanin kateus ei vieläkään tunnu hellittävän; miksi tuo pääsee syövästäänkin helpommalla kuin minä, tuntuu Zuckerman kärvistelevän, eikö se joudu maksamaan mistään? Lapsetonta Nathania nyppii raskaasti kuunnella Sweden retostelua menestyvillä lapsillaan, nyppii katsoa vilpitöntä hymyä joka ei kieroiluun edes kykene.

Ihminen joka väsymättä vertaa itseään ja elämäänsä toisiin, kokee vain musertavaa tyytymättömyyttä. Amerikkalaisen yhteiskunnan vertailukulttuuri on vertaansa vailla, brittiläinen
keeping up with the Joneses -mentaliteetti on vain pienimuotoista patsastelua verrattuna siihen kilpavarusteluun mitä materialistisen unelman täyttymys Jenkeissä toteuttajaltaan edellyttää. Kun unelma on toteutettu, autot hankittu, status vakautettu, kulissit kunnossa, mitä sitten? Sitten kerätään laaja ystäväpiiri ympärille kadehtimaan sitä kaikkea. Mutta Swede ei tunnu alentuvan edes sellaiseen. Kuva on niin kaunis, että Zuckerman ei usko siihen; sen täytyy olla pelkkää pintaa.

Kuukausia myöhemmin Zuckerman osallistuu luokkakokoukseen jossa tapaa 45:n vuoden takaisia koulutovereitaan, näiden joukossa Sweden pikkuveljen Jerryn, sen
räjähdysherkän kuumakallen joka nuorena jäi jumalaisen Swede-veljen suureen varjoon. Jerryn joka väkersi tyttöystävälleen hamsteriturkin 175:stä haisevasta hamsterinnahasta, Jerryn joka pelasi pingpongia raivokkaasti kuin fretinkasvoinen tappaja. Jerry kertoo Zuckermanille että Swede on kuollut. Kertoo että Swedellä oli myös tytär. Eikä mikä tahansa pikku missitytär vaan tytär joka kapinoi, lihoi ja änkytti, tytär joka 16-vuotiaana räjäytti postin ja tappoi paikallisen lääkärin ja sitten katosi. Tytär joka räjäytti vanhempiensa porvallisen jenkkiunelman pitkin pihoja.

Zuckermanin pakkomielle lapsuuden ihanteesta saa uutta potkua. Swede ei ollutkaan 'tyhjyyden ruumiillistuma', 'inhimillinen latteus' -- Swede oli tuntenut tuskaa. Jerry viedään häneltä kertomasta enempää, joten Zuckin on itse keksittävä loput. Hän astuu kertojan rooliin ja kirjoittaa Swedelle elämän, laajoin vedoin, yksityiskohtia säästelemättä.

Niinä aikoina, 60-luvun melskeissä, kun Sweden kapinallinen Merry-tytär pommin räjäytti, Newark edusti jo amerikkalaisen unelman raunioita. Kaduilla kapinoitiin ja kapitalisteja kuritettiin ilkivallalla; Newark oli karniiseja myöten ryövätty kaupunki. Katutaistelijoiden ainoa ravintoketju kulki kädestä suuhun, siinä mitään rahaa välittäjäaineeksi tarvittu. Roth tuntuu piirtävän jonkinlaista äärimmäistä joko-tai-Amerikka-kuvaa: jos et hyväksy juutalaisten edustamaa ikuiseen taloudelliseen kasvuun ja hyvinvointiin ja työn mahtiin perustuvaa kapitalistista mallia, vaihtoehto on tämä: aivoton tuho ja haiseva kurjuus. Merryn terveesti kapinalliset periaatteet "olen vapautunut kaikesta omistamisen halusta ja itsekkyydestä" eivät joudu pahaan valoon ainoastaan hänen tekemiensä murhien vuoksi, vaan koko hänen
ahneuden vastainen olemuksensa on pelkkä irvikuva ihmisyydestä: risat hampaat, fanaattinen omistamattomuus ja peseytymättömyys, rätteihin kääriytyminen. Ei ole vaikea valita mitä arvomaailmaa suosia, kun niitä esitellään ulkoisten merkkien valossa; varakkuus on kaunista, köyhyys iljettävän rumaa. Pinta ratkaisee.

Onko kertoja Zuckerman viime kädessä Sweden arvomaailman aateveli, joka ei lopulta löydä muuta reittiä hyvään elämään kuin rahan kautta. Muita harkinnanarvoisia vaihtoehtoja ei edes väläytetä, ei mitään näiden kahden sukupolven ääriarvojen välimaastosta, josta voisi kummuta tervettä kapinaa tai joka voisi jatkaa taloudellista hyvinvointia ilman että se on toiselta pois. Kritiikki on liian hampaatonta kumoamaan vanhaa, liian voimatonta rakentaakseen uutta.
Amerikkalainen pastoraali on kuin vuorokauden kestävä Kiitospäivä -- sen verran jaksaa vielä pinnistää, näyttää hyvältä, tehdä asioita näön vuoksi. Yhden päivän vain. Ihmiset uskovat olevansa sitä miltä näyttävät, siksi on tavattoman tärkeää näyttää oikealta.

Mutta todellisuus on toista.


© Lukija

2 kommenttia:

  1. Tätä blogia ei ole blogilistalla - why not?

    VastaaPoista
  2. Pisara, kiitos muistutuksesta :) Käyn heti listautumassa kun ehdin hoitaa sen byrokratian, hah. Ja täällä piti ensin vähän värkätä juttuja, eli saada nämä kommentit näkymään (ja löytyihän sieltä se täppä jolla värin sai mustaksi), tapetointi jää sit toiseen kertaan.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.