lauantai 29. toukokuuta 2010

M. J. Hyland: Carry Me Down

Tiedät varmaan tunteen. Jo parin sivun jälkeen kristallinkirkas varmuus: tästä en pidä. En yhtään. En lue enää. Miksi tällaista kirjoitetaan? Miksi kirjalliset lapsinäkökulmat ovat niin tätä? Kuka lapsi muka sanoisi näin? Ihmetykseni vielä paisuu kun luen kansilehtien monisivuisen vuolaan hengästynyttä ylistystä jota tämä kirja on kriitikoista kirvoittanut. Riepovaa ristiriitaa. Silti jatkan. Tai ehkä juuri siksi? Enkö muka ymmärrä?

Sisulukua. Sitä se on.

Syynä sinnittelyyn oli myös joutuminen tuhkajumiin etelään, jolloin lomalukemiset hupenivat vähiin, kodin tuhatkirjainen hylly ei ollut käsillä, oltiin matkalaukun lukutuomisten varassa. Parnasson voi viedä rannalle, mutta ei sitä jaksa ottaa iltaisin sänkyyn. Hyland oli kyllin kevyt (painoltaan) vuoteeseen, mutta sisällöltään yllättävä kivireki.
Yksinkertaisuuden valtava paino.
Kielellisesti simppelimpää olisi haaste löytää! Käyhän tämä toki hyvästä kieliharjoittelusta jos ei tahdo englanninkielistä lukuharrastusta James Joycesta tai Shakespearesta aloittaa. Sanakirjaan (jos niitä enää julkaistaisiin) ei juuri tarvitse tukeutua.

Kylmät tosiasiat.
Kirjan kokija on John, 11-vuotias, tavattoman pitkäksi (yli 180 cm) jo siinä iässä hujahtanut, poika joka uskoo olevansa elävä valheenpaljastuskone ja pääsevänsä tällä kyvyllään vielä Guinnessin ennätysten kirjaan. Kliinisin sanoin (lokeroivasti): Johnilla on persoonallisuushäiriö tai jos ei sitä, sosiaaliset suhteet eivät tältä kaverilta ihan mutkattomasti suju.

Johnin äiti on mitä äidit nyt ovat, loppuun asti ymmärtäjä, kaiken anteeksi antava, uskoja ja jaksaja ja silmänsäsulkija ja lisäksi kaunis ja nuorehko. Mutta myös ihminen joka ei lopulta jaksa.
Isä on jäänyt oman otsakiharansa lumoon ja suurien luulojensa vankimmaksi uskojaksi. Ja suhteessa omaan äitiinsä -- ikävä kyllä, ikuiseksi lapseksi: vanhan äidin kukkaron pitäisi aina vain olla avoin vielä aikamiespojalle, kuten myös kodin ovet. Kun ei viitsi tehdä enää töitä, Johnin isä rahtaa koko perheensä isoäidin taloon. Heti kirjan alkajaisiksi isä tappaa (äitinsä) kissan pennut julmasti ja John-poikansa nähden. Pojan pitää kestää. Pojasta ei saa tulla pehmo mamis.

Mitä tapahtuu:
Johnin irlantilaisisä tahtoo vielä opiskelijaksi Trinity collegeen Dubliniin, hän ottaa loparit ja muuttaa perheineen äitinsä taloon ja vain lukee. Johnilla on koulussa yksi ystävä. Mutta kaikki muuttuu kun John pissaa housuihinsa tunnilla. Seuraa armotonta kiusaamista; John jää yksin. Ainoaksi Johnin ymmärtäjäksi tulee lopulta uusi opettaja, Mr Roche, joka eräänä iltapäivänä juottaa Katelle, pahimmalle kiusaajalle likavettä ja pidättelee koko luokkaa koululla niin kauan kunnes Kate vuorostaan pissaa housuunsa. Kiusanteko loppuu siihen, mutta uusi onneton aika alkaa heti kohta, kun Johnin isä riitelee äitinsä kanssa ja lopulta pahoinpitelee tämän: heidät häädetään talosta. Dublinin rähjäisessä betonislummissa elämä ei parane: rappio ja piittaamattomuus vallitsee kaikkialla, tyttö joka tulee Johnin kanssa samaan hissiin, alkaa äkkiä kyykkiä ja vääntää haisevat tortut hissin lattialle. Poikajoukko piinaa Johnia. Sitten John paljastaa äidilleen että isä käy yläkerrassa nuorten tyttöjen luona. Äiti ei usko miehestään pahaa, mutta John yllyttää kysymään tytöiltä jotka auliisti myöntävät että isä on hyvä pano! Isä lentää talosta. Äiti vajoaa depressioon eikä enää nuku. John yrittää auttaa äitiään: painaa tyynyllä tämän kasvoja kunnes äiti ei saa enää henkeä. (Ei kuole.) John otetaan huostaan poikakotiin, joutuu psykiatrin pakeille, äiti noutaa poikansa, toteaa että ihan sama miksi poika diagnosoidaan hän pitää lapsensa, isäkin palaa ja taas yhdistynyt perhe muuttaa takaisin isoäidin ihanaan taloon.
Että silleen.
Miksi kaikki kääntyy hyväksi pian sen jälkeen kuin poika yrittää tappaa äitinsä? (Tosin tahtomattaan). Kun John vie tilanteen äärimmilleen, henkilöt alkavatkin eheytyä, vaikka mikään ei ratkea, vaikka mikään ongelma ei katoa. Tuntuu kuin kirja olisi jonkinlainen lykkäys tuonnemmas: kaikki tulee jossain vaiheessa eteen. Taas.
Miksi ihmeessä tämän nuoren pojan kerronta kylmää? Siksi että näkökulmasta puuttuu jokseenkin täydellisesti myötätunto, ymmärrys, hellyys, inhimillisyys -- ylipäätään kyky tuntea (edes fyysisesti). John on lapsi, mutta hänestä puuttuu lapsen tunteikkuus, vuoristoratamainen ja villi tunneskaala. Kerronta latoo eteemme näkymää kuin kone, toteavasti, pakonomaisen pikkutarkasti, esineitä ja asioita luetellen, todeten, jokaiseen yksityiskohtaan tarttuen. Läheiset joutuvat kertojan suurennuslasin -- ei, vaan mikroskoopin -- alle armotta: syömisen inhorealistisen pikkutarkka kuvailu on kyllä ällöttävän totta, mutta mitä hiittä; onko se suurta kirjallisuutta jos pikkupiirua myöten pitää kuvata miten iljettävää ihmisen ruumiilliset toiminnot ovat, miten alhainen, heikko, miten eläin, miten ihminen joku on?

Ja kuitenkin. Kun pakkolukua jatkuu tarpeeksi pitkään, lukija valahtaa sisään kerrottuun maailmaan, alkaa nähdä toisin, vierain silmin. Jättää oman tapansa ajatella. Hylkää maneerinsa. Arvonsa. Ehkä tämä on kirjallisuuden tarkoitus? (Jos sitä utilitaristisin termein tahtoo määritellä). Kirjallisuus avartaa ymmärrystä; auttaa omaksumaan hetken illusorisen tietämyksen siitä, miltä erilaisesta ihmisestä tuntuu (tai ei tunnu), mitä hän on.

Toisen ihmisen päähän ryömiminen onnistuu vain näin: kirjallisuuden kautta.
Itsensä unohtaminen on taito.

Mutta että:

Enthralling and absorbing and capable of arousing sympathy to a degree that is almost painful. At the end, my feelings for John were so strong they were like a physical ache. (Observer)

This book has a fierce grip, and it doesn't let go. Hyland is wise and shockingly talented. (Lisa Moore)

The child narrator of Carry Me Down has some obvious fictional forebears: Holden Caulfield...(Sunday Business Post)


Carry Me Down is a heart-rending domestic work full of compassion for the most ordinary of our human frailties. (Age)


No! I do not agree.

© Lukija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.