Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

suomentanut Tarja Härkönen

Kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme.

Jos onnistuminen romaanitaiteessa edellyttäisi kirjailijalta tiettyä reseptiä; ainesosien keskinäisten suhteiden, määrän ja lisäysjärjestyksen tarkkaa noudattamista, kiivaan ja hitaan sekoitusrytmin hallintaa, osaavaa lämmönsäätöä ja etenemistemmon eksaktia säätelykykyä, tässä on romaani jonka resepti tavoittelee itse täydellisyyttä. Kaikkea on. Kaikki kohdallaan. Eikä ihan heti tule mieleen mitä puuttuu. Dramatis personae on yhtälailla hallitusti kattava: pieni poika joka on menettänyt äitinsä -- herättämään sympatiaa; kuolleelle vaimolle aina uskollinen, urhea isä -- kirvoittamaan sankarillisen isähahmon ihailua. Kovia kokenut narri, koiranleuka, ehtymätöntä herjaa heittävä kelmi heruttamaan huumoria ja kirvoittamaan naurua. Lisätään soppaan pahis, musta kuin piru sielultaan (ei mitään turhaa rajankäyntiä ihmisyyden harmaalla alueella). Ja tietenkin: mystinen sankari, suuri ja väärinymmärretty (ei juuri ollenkaan ymmärretty) kirjailija. Kirjailijan suuri, kielletty rakkaus, traaginen menetys ja sukujen synkkä salaisuus. Unohdettujen kirjojen hautausmaan hämärähenki, vahtimestari. Arvovaltainen kirjamesenaatti (= -kauppias) jolla sisarentyttärenä sokea kaunotar. Sekaan vielä keksijä-ystävä Tomás ja hänen viileänkaunis, ihana siskonsa ja -- eiköhän keitos ala jo kivasti, jollei suorastaan kiivaasti, porista.

Oli iso ilo löytää pitkästä aikaa vanha kunnon lukuromaani, oikea lukuromaani johon on mahdutettu maailma. Alun melankolisista mielialoista, kirjallisista elementeistä (huikeita kielikuvia!!) siirrytään romanttisiin tunnelmiin samalla kun aavistus pahuudesta lymyilee ja paisuu taustalla. Sitä mukaa kun minä-kertoja, Daniel, kasvaa, trilleritunnelmat lisääntyvät ja muuttuvat loppua kohti suoraksi toiminnaksi (kielikuvat jätetään vähemmälle). Alun melankolia etenee romanttisten tunnelmien portista välin suoranaiseksi melodraamaksi. Emotión on espanjaksia kova juttu. Tunne ja tunteminen. Siellä ne kulkevat mukana kerronnan vireenä. Aina.

Kirjan rakenne on niin ikään hallittua, reseptin mukaista. Kirjailijan kynä hahmottaa spiraalia jossa kehyskertomuksen kuviot toistuvat ja peilautvat sisäiskertomuksen käänteissä. 10-vuotias Daniel löytää unohdettujen kirjojen hautausmaalta mystisen Julián Caraxin romaanin Tuulen varjo. Pian Danielin omaan elämään alkaa sekoittua tilanteita ja kohtauksia kuin suoraan Caraxin romaanista, ja mikä pahinta: yksi kirjan henkilö, paholaisen ruumiillistuma, jo kohta näyttäytyy Danielille..

Heijastumat kirjasta toiseen luovat kestävää jännitettä ja kulminoituvat kerroksittaiseen fiktiivisen ja reaalimaailman sekoittumiseen. Onhan se aika vinkeä kikka, että ensin Tuulen varjon kirjoittaa Julián Carax, sitten oman versionsa siitä rinnakkaisen todellisuuden Daniel ja lopulta kirjailija (meidän maailmastamme) Ruiz Zafón kokoaa ainesosat ja 'edellisten' kirjojen kirjoittajat ja henkilöt erkaleeksi omiin käsiini (lukijalle) ja minä (lukija) taas luon tästä lukemastani Tuulen varjosta oman mielensisäisen Tuulen varjoni.
Jo pelkät heijastumat, viittaukset ja kirjalliset kaiut ihastuttavat minua jopa siinä määrin, että melkeinpä voisi kompata takakannen mainostekstiä: "Jos lukisin vain yhden kirjan vuodessa, lukisin tämän." (Turun sanomat). Vaan ei. Onneksi uteliaisuuteni ajaa lukemaan lisää. Jotta saan vertailupohjaa ;) Sitä paitsi Ruiz Zafónilta on jo ilmestynyt suomeksi seuraavakin romaani Enkelipeli (haa, eikö vain jo siihenkin viitata Tuulen varjossa, s. 646, missä mainitaan Caraxin uusi teos Usvan enkeli!?) Voisinko olla lukematta sen tänä vuonna? ¿Osaako kukaan sanoa onko Enkelipeli niin hyvä ettei ensi vuonna sitten muuta tarvitse lukeakaan?

Jokaisella kirjalla, jokaisella niteellä, jonka täällä näet, on sielu. Sen kirjoittajan sielu ja niiden sielu, jotka lukivat sitä ja elivät ja unelmoivat sen kanssa. Joka kerta kun kirja siirtyy kädestä toiseen, joka kerta kun joku antaa katseensa lipua sen sivuilla, sen sielu kasvaa ja vahvistuu.