Jeffrey Eugenides: Middlesex
suomentanut Juhani Lindholm
Jos kirjan voi jättää kesken kokonaiseksi vuodeksi, voiko se olla hyvä?
Voi toki.
Aloitin viime kesän mökkilomalla 773-sivuisen pokkarin, Jeffrey Eugenideksen MIDDLESEXin, mutta pakottavan ja pikatahtisen maalausurakan vuoksi huomasin, etten mitenkään pääse tätä jättimäistä sukusaagaa hamaan loppuun saakka. Ei harmittanut. Tänä kesänä luin viimeiset 50 sivua, ja pienen nikottelun jälkeen keskeiset tapahtumat ja teemat palautuivat. Hyvä kirja on hyvä vuoden kestäneen tauonkin jälkeen. Mutta niin hyvä se ei sentään ollut, että olisi vaatinut tulla luetuksi kerralla.
Middlesex kertoo Cal Stephanideksen kahdesta elämästä. Siitä miten Cal syntyy tyttönä mutta kasvaa mieheksi
Calin isovanhemmat ovat sisko ja veli. Mutta he tuntevat vastustamatonta vetoa toisiinsa; heidän nuori rakkautensa on kuvattu kauniisti ja ikään kuin väistämättömäksi, vähän kuin joissain kreikkalaisessa tragediassa. Veri vetää kohti kaltaistaan myös seuraavassa sukupolvessa; heidän poikansa Milton nai puolestaan serkkunsa. Mutta sisäsiittoisuus ei tiedä jälkikasvulle hyvää, tunnelmat ovat vähän kuin Marquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä: synnin palkka on siansaparo.
Calin kasvutarina on riipaiseva ja täytyy sanoa; aika ajoin kyllä tuntui etten tahdo mukaan mihinkään tirkistelyyn -- minua eivät abnormaalit sukupuolielimet ja niiden käyttö kiinnosta. Paljon kiinnostavampaa ovat pohdinnat siitä miten ihminen kasvaa omaan sukupuoleensa: missä määrin ihmisen sukupuolisuus määräytyy sosiaalisesti ja kuinka paljon geneettisesti.
Kompleksinen ja runsas romaani, jota maustaa mukavasti ripaus maagista realismia.
Kata Kärkkäinen: Minä ja Morrison
Se oli Elegia (ks. arvostelunsa Jumalasta seuraavasta) joka palautti mieleeni, että minunhan piti sanoa joku sananen kesällä lukemistani kirjoista, ennen kuin viimeinenkin muistijälki niistä katoaa.
Minä ja Morrison löytyi divarin ulkokorista värjöttelemästä nuhjuisena ja viluisena kuin orpo lapsi, 50 sentin ulosheittohintaan. Miten monet kerrat olenkaan tämän sanonut, mutta sanon taas: minua niin säälittää ulkolaarien kirjat joita ei kukaan huoli. Kerran kun huomautin divarinpitäjälle, että jotenkin käy surku noita kirjoja kun tuolla sateessa joutuvat virumaan. Hän sanoi nauraen: -- No ei niistä kukaan vielä ole tullut sisälle asti valittamaan. (Minä siis inhimillistän kirjoja liikaa ja suhtaudun niihin sentimentaalisesti, siksi en kai pysty kotihyllyjäkään tyhjentämään -- mihin minä ne kirjaparat kantaisin joita eivät divaritkaan huoli).
Kärkkäisen esikoinen hulahti minuun kuin nopeatempoinen, nokkela ja viihdyttävä leffa, helposti ja jälkiä jättämättä. Katalla on hyvä dramaturginen ote, sanailu on varsin sukkelaa. Silmiä ei lepuutella maisemissa, urbaani meno ja henki on jotenkin kirjan rakenteeseenkin sisäistetty. Mutta toimintakeskeisyyden vastapooli on se, että syvälle ei mennä.
Yleisvaikutelmaksi jäi että kerronta heijastelee lähinnä teinien (eikä nuorten aikuisten) kieltä ja ajatusmaailmaa; tienikieltä, teiniuhmaa... Pari esimerkkiä:
Katselin Morrisonin uhmakasta ilmettä ja mietin mikä sekin luuli olevansa. Narsistinen narkkari jolla ei taatusti loppuaikoina ottanut edes eteen.
Jonain aamuna sitä herää väkivaltaisesti tyyliin "halolla päähän ja huomenta".
Henkilöiden epäkypsyys ei tarkoita sitä että kerronta olisi yhtä epäkypsää, mutta en silti voinut karkoittaa aina palaavaa ajatusta, että kirjoittaja on aloittelija. Henkilöt pyörivät omien nautintojensa ympärillä tai muuten vain napansa kiertoradalla niin että toivat mieleen koiran joka ajaa omaa häntäänsä. Kirjan 'katsoo' kyllä kuin nopeakäänteisen juonivetoisen leffan, läpikulkevana juonteena kirjassa kulkeekin vertaus elokuvaan; Milla hahmottaa kohtauksia omasta elämästään kuin dramaturgi, tai ikään kuin elokuvakäsikirjoituksen toimivuuden kautta. Mutta action ei ole sama kuin ajattelu.
Kohtaus jossa suorastaan repesin. Milla tapaa ystävänsä Pirren sängystä Akin (poikaystävänsä) kanssa:
Eukon pyrstö oli pahasti repsahtanut, täynnä tennispallon kokoisia kraattereita, mutta Akille se näytti silti kelpaavan.
Katsoa toisen selluliitin kraateroimaa perää ja olla tyytyväinen kun oma perse sentään on niin piukka. Hellou? Ehkä tällainen tilanne ei ihan ensimmäisenä kirvoittaisi mieleeni vertailevaa kilpailutilannetta jossa pystyisin näkemään itseni voittajana, miten epätoivoisena tahansa.
Jossain vaiheessa tuli mieleen, että tässä hedonistinen pullamössösukupolvi sanoo jäähyväisiä lapsuudelleen (joka toisilla kestää käsittämättömän pitkään). Kerronnassa on paljon liikuttavaakin, eikä teksti ole pahasti kliseistä. Ja juonenkuljetukselle ja sujuvasanaisuudelle tosiaan aplodeeraan! Mikä sitten mättää? Miksi tuntui että en lukenut kirjallisuutta? Milloin kirjoittelu muuttuu kaunokirjallisuudeksi? Mikä saa tekstin irtautumaan pieneltä orbitilta vähän laajempiin näkymiin? Rankoista asioista kirjoittaminen ei tee kirjallisuudesta vielä vakavaa.
Toiminnan, pienimuotoisten cliffhangereiden ja teiniproosan rakastajille tämä on herkku.
Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat
suomentanut: Matti Brotherus
En ollut lukenut montakaan sivua tätä kummallista ja kooltaan vähäistä kertomusta, kun minut valtasi tuttu ristiriita: en erityisesti pidä (kaikesta) lukemastani, mutta tämä on ehdottomasti kirjallisuutta.
Alkuasetelma on vastenmielinen. Seuraavana päivänä 90 vuotta täyttävä toimittaja joka on ikänsä käyttänyt huoria eikä ole rakastanut muita kuin itseään, tahtoo vielä palkita ikäloppua kurttuista ruumistaan neitsythuoralla. Hän tahtoo siis ostaa 90-vuotissyntymäpäivälahjakseen nuoren neitsyttytön tutulta bordellinpitäjältä. Hän on aina maksanut panoistaan, rakastellut ilman rakkautta, mutta kun hän kohtaa yöllä 14-vuotiaan lahjansa, syvästä unesta, vanhus ei pystykään kajoamaan tyttöön. Uni suojaa lapsen viattomuutta.
Tyttö käy päivisin nappitehtaalla töissä, pitää iltaisin huolta pikkusisaristaan ja pelkää kuollakseen tilannetta johon on nyt joutunut, joten bordellin emäntä on antanut hänelle rauhoittavaa ennen kuin ukko astuu huoneeseen. Vanha toimittaja ei kykene raiskaamaan avuttomassa tilassa uinuvaa tyttöä, joten heidän välilleen kehkeytyy varsin epätavallinen suhde: tyttö ei ole koskaan hereillä, (vanhus ei varmaan edes tunnistaisi häntä valveilla), mutta yö yön perään toimittaja tulee nukkuvan tytön viereen ja vain katsoo, katsoo, sivelee korkeintaan ihoa, varovasti suutelee, soittaa musiikkia, tai lukee tytölle ääneen kirjoja, Pikku Prinssistä alkaen, kymmenittäin kirjoja.
En tiedä miksei tätä romaania kuitenkaan näe pelkkänä kuvauksena vanhasta likaisesta pedofiilista joka tytön avuttoman tilan vuoksi tyytyy voyeurismiin, vaan tätä lukee ikään kuin kyseessä olisi vertauskuva jostain ihan muusta. Sublimoinnista. Jopa siitä miten rakkauteen kykenemätön, vähän ennen kuolemaansa, viimein kypsyy ymmärtämään rakkautta ja pyrkimään sitä kohti. Alkua rakkauden kasvulle ilmentää myös hyvin kissa, jonka vanhus saa lahjaksi. Ensin kissa on yhdentekevä, sitten äkkiä se ei enää ole mikä tahansa kissa, se on hänen kissansa, erityinen.
En lukenut Nabokovin Lolitaakaan tarinana lapsiinsekaantumisesta. Teos oli viime kädessä niin koko teeman yläpuolella, taitava ja monipuolinen kielellinen leikki, että vaatii aika yksioikoista mieltä nähdäkseen asiat pelkänä pintakertomuksena.
Tamara McKinley: Kesämyrsky
suomentanut: Leena Vallisaari
Kammottavan tyhjästä tai ainakin kummallisesta nimestään huolimatta tämä kirja on tavattoman vetävää luettavaa. Olen hiljattain viehtynyt romaaneihin joilla on historialliset juuret; tämä sukutarina saa alkunsa 1800-luvun Irlannista, ja päättyy 1960-luvun Australiaan. Tarina kulkee siis vuoron perään kahdella aikatasolla, mikä on minusta toimiva tapa tuoda kerrontaan kestävää jännitettä. Kirjan alun hyytävimmät jaksot sijoittuvat senaikaisen irlantilaisen yhteiskunnan julmiin kuvioihin. Maansa hylkäämät irlantilaiset lähtevät kohti uutta maailmaa ja uutta alkua, kullankaivajiksi Australiaan.
Tässä pahikset ovat pahiksia ja hyvikset hyviksiä vaikka lopulta vähän käyttävätkin pahiksien omia aseita. Mutkatonta ja selkeää. Nopeakäänteinen juoni on taitavasti punottu. Tarinan keskushenkilö on, harvinaista kyllä, 75-vuotias, Miriam Strong, melkoisen valloittava persoona.
Jos ei pidä epäselvistä lopuista jotka ovat kompleksisia kuin elämä itse, suosittelen tätä.
En erityisesti pidä kirjoille annetuista niiden laatua määrittelevistä leimoista, mutta tästä sanoisin jos oikein pakotettaisiin, että olipa harvinaisen kelpoa laatuviihdettä.
© Lukija
