Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

muistiin merkitty 29.8.2008

Alkuviikolla HS teki omasta blogistaan otsikon: Lukupiirin kritiikki suututti Anssi Kelan. Nyt vasta ehdin hakeutua jutun alkujuurille: blogikeskustelun puheenvuoroon jossa Anssi Kela itse puolustautuu:

Mitä tulee kirjallisiin kliseisiin, niin eiköhän tässä vaiheessa ihmiskuntaa suunnilleen kaikki sanomisen arvoinen ole jo jollain tavalla sanottu. On mahdotonta tehdä mitään, mihin kukaan ei tuhahtaisi: ”klisee”. Minä en epäröi hetkeäkään tarttua tarvittaessa kliseisiin. Miksi edes pitäisi? Kliseet ovat yleensä muodostuneet kliseiksi jostain syystä ja niiden ohittaminen ei saa muuttua itsetarkoitukseksi...

No, yhdestä asiasta olen AK:n kanssa samaa mieltä: kliseiden ohittaminen (niiden pakonomainen karttaminen) ei saa olla itsetarkoitus. Mutta entä kliseiden lujittaminen? Onko kirjallisuuden anti -- sanoisin tarkoitus jos uskoisin että kirjallisuudella on eksakti ja määriteltävä tarkoitus -- siinä että se lujittaa kliseitä vai siinä että se uudistaa kieltä? Uudistaa kenties jopa ajattelua?

Tunnustan itselleni: inhoan kliseitä. Voisin syödä kaurapuuroa joka aamu vaikka lopun elämäni, voisin kulkea ihka samaa reittiä töihin vuodesta toiseen, tai rakastella samassa asennossa loputtomiin (kunhan se tekee hyvää), mutta keskinkertaista kirjaa en lue kahdesti (hyvän vain äärimmäisen harvoin), enkä ainakaan lue loppuun kirjaa jonka sisältö toistaa loputtomiin jonkin tavattoman tutun protokirjan käsitteistöä tai jankuttaa kuin juuttunut levy ur-kirjaa jonka olen jo tuhannesti lukenut.

Kela vihjaa, että ehkä kliseiden olemassaoloon on jokin oikeutus. No joo. Kliseet ovat muodostuneet kliseiksi siksi, että lauseen sisältö yhä koetaan todeksi, ja siksi että joku on alun alkaen keksinyt tietyn idean välittämiseen tarpeeksi tehokkaan sanajärjestyksen tai tarpeeksi kestävän kielikuvan. Klisee syntyy kun riittävän moni uskoo tiettyjen sanojen tietyssä järjestyksessä lausuttuun voimaan. Mutta lauseen tuhatkertainen toisto valitettavasti vähentää tehoa; inflaatio iskee myös verbaalitarjontaan; lauseen arvo alenee sitä mukaa kun käyttötiheys nousee.

Kliseiden käytölle on monta muuta ja pätevämpääkin syytä kuin peritotuuden pönkittäminen: laiskuus, mielikuvituksen puute, ajattelun urautuminen ja yksinkertaisuus, ja myös: turvallisuushakuisuus. Kun jauhaa tuttua klisettä suussaan, se on kuin tuttia lutkuttaisi. Ymmärrän sen, enkä sano tätä ivaten. Pahassa maailmassa jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa, milloin tahansa, on suloisen turvallista palata tuttuun ja turvalliseen kaavaan joka ikään kuin heijaa ihmisen lohdulliseen uneen. Ymmärrän oikein hyvin. En vain itse ole ihminen joka hakee turvallisuudentunnetta tutuista sanoista.

Mutta siitä en ole puolen pilkun vertaa samaa mieltä Kelan kanssa, että kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu. Sanomisen tarvetta ja jopa sanomisen arvoista sanottavaa tulee eksponentiaalista vauhtia lisää. Maailma monimutkaistuu hirvittävää vauhtia, uusista sanoista ja uusista tavoista kuvailla uutta uljasta maailmaamme on jo kiljuva pula.
Ja mitä vielä? Tarinoita ei ole koskaan liikaa, niitä ei ole edes tarpeeksi. Uusin kuvin ja yllättävin sanoin rakennettuja tarinoita jotka uudistavat meitä, laajentavat tajuntaamme; klisettä käyttääkseni; saavat meidät tuntemaan olevamme elossa - niitä ei ole koskaan tarpeeksi.

Kaivoin esiin muutamia kirjallisia kliseitä. Konventioita jotka eivät etene, vaan itseään toistaessaan lyövät vain päätä seinään, loputtomasti. Oletteko muuten huomanneet, että usein ns. viihdekirjoissa logiikka tyssää jonkin aivan itsestään selvän asian toistoon. Minua rupesi ihan naurattamaan erityisesti amerikkalaisissa kirjoissa tiuhaan käytetty kausaalimuoto (joka ei todellakaan selitä mitään vaan ainoastaan sulkee ympyrän): perhesuhteisiin vetoaminen.
- Olen isäsi. - Olet tyttäreni. -Sinä olet isäni. - Olen tyttäresi. - Me olemme perhe.
- Tietenkin rakastan sinua, sinä olet poikani. (Lakkaisiko äkkiä rakastamasta jos saisi kuulla että ei, poika ei todellakaan ole hänen oma poikansa?). Nämä sukulaisuussuhteita jankuttavat totuudet kelpaavat selitykseksi vähän mihin tahansa amerikkalaisen romaanin emotionaaliseen dilemmaan. Itsestäänselvyyksien tyhjyyttä kolisevaa jankutusta. Jos minä kertoisin miehelleni selitykseksi ihan mihin tahansa idioottimaiseen tekemiseeni jatkuvasti ja juurevasti: - Olet aviomieheni. - Olen vaimosi. - Me olemme aviopari. En juuri ihmettelisi jos tällaiset perusteet päätyisivät avioeropapereiksi pöydälle.

Keräsin huvikseni kliseitä yhdestä ainoasta kirjasta, järkytyksekseni niitä löytyi kuin Nikkilästä kissoja (excuse my cliché). Nämä ovat autenttisia sitaatteja, muutaman kymmenen sivun säteeltä kerättyjä:

"Surun aalto tulvahti hänen ylitseen". (Minulle suru ei ole aalto joka tulvahtaa, suru on musta painava jätesäkki joka estää näkemästä valoa, ja aiheuttaa tukehduttavan tunteen. Suru ei ole aalto, vaan vuori joka sortuu päälle.)

"Jännityksen väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään." (Oikeasti, jos ihminen on äärimmäisen jännittynyt, häntä alkaa paskattaa, oksettaa ja suolet kramppaavat, siinä mitään halvatun väreitä kulje selässä.)

"sydän pamppaillen", "sydän jyskyttäen"
"sydän takoi kiihkeästi", "sydän hakkasi rinnassa hänen kylkiluitaan vasten" (en minä tunne kylkiluitani vasten mitään sydäntä, minun sydämeni lyö rumpua korvissa tai kohisee rytmisesti kuin koski vasten tärykalvoa, tai sykkii pulssina suonissa. Miksei jopa: hänen sydämensä hakkasi kainalossa hänen rintojaan vasten?)
"sydän hakkasi villisti" (just joo, miksei joskus edes jotain pientä variaatiota: epätahtisesti, vauhkosti, vallattomasti, omaan tahtiinsa ;)
"veri kohisi hänen suonissaan" (no, missä muualla se kohisisi, vaikka ihan turha minulle väittää että kohina suonista korviin asti kantaa)
"ajatukset laukkasivat" Mitä? Ajatukset olivat hevosia? Mitä jos ne ovatkin ajatuksia jotka tulevat kuin tavarajuna?

"Hälytyskellot alkoivat soida hänen mielessään." (Ei, en jaksa.)

"kyynelet sumensivat hänen silmänsä" (Miksei näkökulma ikinä vaihdu! Ulkoapäin katsottuna kyyneleet kirkastavat silmät!)

"Hänen maailmansa hajosi kappaleiksi." (Ja nyt tämä postaus räjähtää tuhansiksi sirpaleiksi eikä koskaan enää jaksa koota itseään.)