lauantai 3. toukokuuta 2008

Katja Kettu: Surujen kerääjä


Katja Kettu: Surujen kerääjä (WSOY).

Aika kettu kirjoittamaan tämä Katja. Olen melkoisen ilahtunut tästä kirjallisesta löydöstä. Jos voi lukea oman valintansa mukaisia kirjoja vain loma-aikoina - jolloin on kaikenlaista kilpailevaa ja jännempääkin tekemistä tarjolla kun nysvätä kirjan äärellä ;) - niin herravarjele, kirjan on parasta olla hyvä!

Surujen kerääjä oli herkku ennen kaikkea kirjallisen kielensä vuoksi. Olen niin saturoitu kuluneella ajatuskululla (omani mukaan lukien, hah haa), että en suostu suosiolla nielemään enää yhtään kliseillä ratsastavaa, kello kädessä etenevää, ja henkilöhahmojen vertauskohtia reaalielämästä hakevaa viihdekirjaa ("Hän oli Madonnan näköinen"). Jännä mikä kaikki osaakin nyppiä. Minua nyppii esim. se, että joissain romaaneissa henkilöitä verrataan johonkin julkimoon tai tositeeveessä toikkaroijaan (teos sidotaan tiukasti johonkin ahtaaseen ajan ilmiöön, joka vanhentaa sen ennen aikojaan) ja eniten nyppii tietty se, että aikaa mitataan. Eikö se riitä, että kello jo raksuttaa lukijan keittiössä.
Kettu karkaa kliseiltä yllättäviin suuntiin ja palaa yhtä odottamattomasta kulmasta takaisin tarinaansa: ei kuluneita lauseratoja, vaan tiheä, eri suuntia harova ja yhdistävä tarinointi, se se on minulle mieleen. Lukijan haastaminen. Eikä kuitenkaan kikkailla megalomaanisilla sanoilla tai rakenteilla, vaan puhutaan niin kuin ihminen puhuu ihmisen ympäristössä.

Kirja kahlaa nilkkoja myöten surussa. Oli lapsi johon ei saa koskea, lapsi jota aina pissattaa, lapsi joka myöhemmin alkaa kerätä sukunsa suruja, antaa niille konkreettisen muodon: siirtää surut kiviin; antaa surulle kiven muodon ja painon. Tytölle sälytetään aikanaan myös suvun salaisuus, mutta hän polttaa todistusaineiston toteutumattoman rakkauden tähden. Tyttö ei palautakaan suvun nimeä. Ja onko sillä lopulta väliä. 'Hienossa' nimessä ei ehkä ole mitään palauttamista, rikas koti voi olla koti jossa ilakoivat vain hedelmäkärpäset, muut kärsivät. On paikkoja joissa tervettä on korkeintaan menneisyys.

Surujen kerääjä on vinosti hymyilevä sukutarina. Turinointiin keittyy Pohjoisen nassavia ilmaisuja, etelässä erityisesti esiintyvää mutta universaalisti vallitsevaa vieraantumista (vähän kaikesta), toisiinsa verkottuvia säikeitä suvun vaiheista. Välin ryvetään ihmiseritteissä, taivaalta sataa suolenpätkiä, sormia ja ihonriekaleita; mutta aistivoimaisuutta löytyy myös löytämään maailmasta jotain hyvää (vaikka hajuaisti onkin mennyt -- vai oliko se maku, en enää muista, onhan siitä jo reilu viikko kun tuon kirjan luin, hah). Kun surujen päälle on kustu, ne voi palauttaa Aurajokeen, kivi kiveltä, suru surulta. Mutta onko tyttö sen jälkeen ehyt? Tuskin. Suruja ei voi ulkoistaa.

Joskus tuntuu että kirjallisuus on kuollut, ja sitten osuu taas polulle joku kettu joka todistaa toisin...

© Lukija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.