sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Anu Korvenniemi: Eräänlainen syvyys


nähdäkseen
tulee laittaa silmät kiinni

*

hiljaisuus on eräänlainen syvyys


*

avaruus tähdittää minut



ntamo



Matkalla, ihon kartalla


Eräänlainen syvyys
vie matkalle.
Olennaiseen naiseen. Iholle. Syvälle. Se on matka pitkin pintaa (vartalolle) ja sukellus (mieleen).

Se on matka karuun maisemaan. Jäätikön äärelle. Reunalle. Sinne missä vain vahva voi elää. Jään maisemaan. Jään tuntu lävistää monet näistä runoista tavalla johon pystyy vain se joka tietää mistä kirjoittaa.


Runoilija ottaa sanat alleen

Konkreettinen ja kuvallinen kulkevat näissä nuoren runoilijan runoissa usein samaa jalkaa:

ajatukseni vaeltavat sinua

Toisen keho on kuin kartta, jota tutkia; vartaloa voi askeltaa ajatuksin, toisen mieleen voi eksyä.

Ja toisaalta,
jaloilla on astuttava vakaasti harhaan, jotta pääsee irti kielellisistä urista. Ja kielen kuluneitten urien rikkojana Anu Korvenniemi on tavattoman taitava. Eikä aito uudistaminen tapahdu kieli poskessa kikkailemalla ja kieltä tietoisesti nikkaroimalla, vaan kumpuaa kyvystä ajatella lateraalisesti tai poikittaisesti tai ristiin ja nähdä asiat omin kuvin niin että syntyy runoa.

Runosta pitäisi puhua runon kielellä, sillä sanan selitys on vain sanan varjo, perävaunu, himmeä kopio, lokki joka seuraa johtajaa. Mutta tämä on runokirja josta on puhuttava, vaikka ei osaisi runoa puhua. Tällaisia asioita ei saa vaieta, vaan ne pitää jakaa. Pitää nousta lumihuippuisen vuoren laelle ja huutaa: lue tämä kirja!

Mutta voiko runoa 'lukea'? Sillä hyvä runo pakenee ennalta määrättyjä merkityksiä ja leikkii latteuksien kanssa. En tiedä hänen pimeäänsä. Yksi tällainen lause, ja minä hihkun: mikä oivallus! Lauseen pohjalta kuultaa klisee; 'en edes tiedä hänen nimeään'. Miksi meitä kiinnostaa ihmisen nimi, rivi kirjainmerkkejä, vaikkei se sano yhtään mitään, ei itse ihmisestä. Eikö paljon olennaisempaa ole tietää mikä toisessa on pimeää?

Runoilija ei uudista vain kieltä vaan ajattelua. Sanotaan jotakin, tarkoitetaan muuta, viitataan yli, kurotaan vanhoilla sanoilla kiinni uutta ajattelua.

Yksi sijamuoto niksauttaa koko merkityksen sijoiltaan:

huulet tuoksuen pihkaa

Yksi yllättävä kytkös linkittää kaksi peruselementtiä, veden ja ilman (meren ja linnut):
aaltojen paluumuutto


Ja paradoksit! Intuitiivisesti tiedän heti mitä tarkoittaa reunattoman tilan ahtaus, vaikken sitä osaisi selittää. Hyvä runo on jotain mitä ei voi tulkita tyhjäksi, sillä sanottava on jo sanottu, yhdellä ainoalla oikealla tavalla.

Löydän täältä lauseita joihin on helppo rakastua:

niin monin eri tavoin
olen sinusta vajaa



Eräänlainen syvyys
osoittaa ajatuksilleni lukuisia uusia reittejä kulkea.

Oivallun sivu sivulta.
(Oliko oivaltumisen kielioppi alun perin Anulta? Siis oliko se hän joka kirjoitti jossain että 'kadut käveltyvät'? Sen jälkeen oivalsin ettei tietoinenkaan ihminen ole teoissaan täysin 'in control', ei aktiivi toimija, vaan
maailma ikään kuin kävelee häneen, hänen ylitseen, käveltyy hänen kauttaan. Ihminen on passiivi jossa tilanne aktivoituu. (© ha haa, tämä pitää taas patentoida)

Ajatellaanpa vaikka aikaa. En pidä aikaa mekaanisesti mitattavana, lineaarisesti etenevänä janana, mutta silti, en ollut vielä tähän runokirjaan mennessä ymmärtänyt mitata aikaani lampaina. Kuulkaapa tätä, mikä herkku:

tämä on kesän ensimmäinen pitkä yö,
lampaat eivät riitä kertomaan.

---

puhutaanko pitkästä yöstä,
sata lampaanmittaa

Jokainen joka on mitannut unettomuuttaan lampaita laskemalla tietää miten pitkä on sata lampaanmittaa kestävä yö...

Tuho kumpuaa pientäkin pienemmästä

Kansikuvan sienimäinen pilvi hiipii oudon assosiaation kautta heti kirjan toiseen runoon: nainen nimeltä Mo tietää että tiede olisi pitänyt pyyhkäistä pois jo ennen kuin se pääsi atomeihin. Mutta kukaan ei pysäyttänyt tiedettä, ei edes nainen.

Tiede tunkeutui atomeihin, sen ytimiin ja fission kautta vapautti ihmiskunnalle energian ja ennennäkemättömän määrän ydinsaastaa, jota suurvallat viskovat toinen toisilleen kuin tulista palloa, ilman että kukaan uskaltaa sen ongelmaan tarttua. Kunnes naiset synnyttävät kaloja.

Kannen varjo laskeutuu neljännen runon ylle: Nagasaki. Ei, nämä alkurunot eivät ole pelkästään niin arkisesta ja säälittävästä asiasta kuin ihmisen kyvyttömyydestä nähdä, saati käsitellä saasteitaan, vaan näyttö siitä miten hyvä runo hajoaa eri suuntiin, kuten atomi.


Olennainen nainen

Teoksessa näkyy kolme naiseuden kokemistapaa. Pyhä kolminaisuus.

On
intiimisti kokeva minä-nainen. Nämä runot ovat hienovireisiä, aistillisia, sisältä koettuja, matkat tehdään toisen ihon kartalla, rakkauden etäisyyksillä, kädenmitan säteellä. Mutta sanallisuutta ei täysin unohdeta lihallisuudessakaan: huuliltani ei vuoda yhtään sanaa.

On perusnainen (hän, sinä ja minä -- ja tässä järjestyksessä). Kaikki se mitä meillä on yhteistä naiseudessa: tätä perusnaista seurataan pienen välimatkan päästä, tuttuus tunnistaen. Pidän erityisesti näistä perusnaisrunoista: naisista jotka tehdessään jotain, tekevät samalla muuta:

katsoessaan viimeisen kerran taloon naiset eivät tiedä muistavansa
hetken ikuisesti,ja miten he
öisin kaipaavat tulla kannetuksi puutarhaan

_____

särkyessään naiset kohottavat kättään,
kauhovat hiekkaa arkulle, tuntevat hiustensa painon

Näistä kuvista nousee myötänaiseus, jokin universaali ymmärrys siitä, että tietyt asiat ovat kuin sukupuoleen liimattuja, yhteisiä, tunnistettavia yli rajojen.

Arkisuudessaan pientä, jättämässään jäljessä suurta.

antaessaan pölyn laskeutua naiset kuolevat hiljaa

Odottaessaan hiljaa nainen alistuu ja antaa minuutensa kuolla. Mutta nainen ei pysähdy tuijottamaan omaa kuvaansa vaan toimii. Nainen ei suuntaudu vain yhtäälle vaan on kuin virtaava verkko. Nainen ei pysähdy, nainen on elämää ylläpitävä ja jatkava voima. Vatkaamisen, kattamisen ja petaamisen mukana kulkee ajatus kätketystä naiseudesta. Jokaisella naisella on salainen rakastettu josta ei puhuta, jonka nimeä ei kuiskata kuin hiljaa itkettäessä keittiöpyyhkeeseen...

Arjesta nousee hienosti esiin naisen vahvuus: vaikka oma unelma olisi toisaalla, hän ei kävele ulos siitä mistä on vastuussa.

On nainen nimeltä Mo. Etäpersoona, toinen. Nainen jota katsotaan kaukaa. Myyttinen nainen. Tämä alkunainen on tunnistettava mutta häntä leimaa myös vieraus, eksotiikka.

Mo on naisrunojen voimahahmo, ydinnaiseus. Mutta mitä Mo kokee, sen kokee myös länsimainen sisarnainen, mitä Molle tapahtuu, se tapahtuu sinulle siskoni, se tapahtuu minulle.
Mo on myyttinen luontonainen, villinainen; hänessä asuvat luonnonvoimat, vuodenajat, tuli ja jää, kaikki neljä peruselementtiä. Mo on nainen joka sulautuu maisemaan, luontoon, edes mies ei pääse niin lähelle Mota kuin luonto, edes mies ei jätä jälkeä tähän naiseen:

Mota ei voi häpäistä. -- Mo virtaa kaiken lävitse.

Alkunainen virtaa kaiken kokemansa pahan lävitse. Paha leikkaa Mon kuten veitsi leikkaa vettä ja niin kuin vesi palautuu paikalleen, Mokin on taas ehjä.

Villi ja vapaa

Kokonaisuutena tässä kokoelmassa on hiomattoman timantin viehätystä, ainutlaatuisuuden aitoutta, omaa sisäistä säteilyä. En pidä harkitusti rakennetuista klassiseen kaavaan väännetyistä kokoelmista jotka on hiottu pliisuiksi ja jotka kaikki muistuttavat toisiaan, siisteydessään; luonne on höylätty, persoonalliset säröt pakotettu matriisiin joka tuottaa määritelmänmukaista Runoa, sellaista joka sopii yhtenäiseen rikkumattomaan kokoelmaan.

Koulutettua proosaa jota kirjoittajakoulutuksissa tuotetaan (sic!), suorastaan tulvii kustantamoihin, näin on kerrottu. Tekstissä on kyllä kaikki kohdallaan: siinä ei ole mitään 'vikaa', mutta se ei myöskään sano mitään. Hajuton, mauton. Teollinen?

Runottaret ja muusat tämän teoksen ääntä tasapäistämisen mankelilta varjelkoot!


t. edelleen vapaassa pudotuksessa
eräänlaisessa syvyydessä

© Lukija


____________________________________________
Kursivoidut jaksot ovat suoria sitaatteja tai referaatteja teoksesta

9 kommenttia:

  1. Vau, hyvin sanottu! Minäkin tykkään tästä runokirjasta! Erityisesti runojen järjestyksestä ja Mosta!
    t. B!

    VastaaPoista
  2. Kiitos, B! Sinulla on hyvä runomaku.
    Itse aloin vasta hiljattain hahmottaa että kyllä tässä on järjestys, (ensin sillä ei tuntunut olevan edes väliä).

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa mielenkiintoiselta, tekisi mieli lukea.

    VastaaPoista
  4. Suorastaan harmin paikka että näitä ntamon kirjoja löytyy niin hintsusti kirjastosta. Tätä löytyi kaksi kappaletta, Sellosta ja Tikkurilasta.

    VastaaPoista
  5. Eleanor, suosittelen!
    Olisikohan vielä niin tuore teos, (parisen kuukautta sitten ilmestynyt), ettei ole vielä löytänyt tietään kirjastoihin. Toisaalta, kirjastojenkin määrärahoja naksitaan aina vain suppeammiksi, joten pitäisikö olla ihmeissään että ylipäätään joku hankkii uutta runoutta...

    VastaaPoista
  6. Peikko kellui sanojesi myötä uudenlaiseen naisymmärrykseen. Niitä ymmärryksiä on monia, luulee peikko, enemmän kuin kolme, mutta nämä ovat hienoja. Osaat kuvata teoksen sisältöä niin, että peikon mieleen syttyy polte lukea ja kokea ne runot niinkuin sinä niistä kerrot (vaikkei toisen kokemusta voi kokea, pitää hankkia oma). Lauseesi muodostavat sanat soljuvat nekin peikon ajatuksiin kertoen, niin mistä... jostain sellaisesta mihin peikko ei ylety. Vaikka haluaisi. Onneksi kaikille on oma oksa tai pari, ettei kaikkien tarvitse kykkiä samalla oksalla :)

    VastaaPoista
  7. Isopeikko, kiitos ymmärryksestä :)
    Niin, ja naisymmärryksiä on niin paljon kuin on naisia (-- vaan pitääkö jokaista ymmärtää?), ja onko runonaisia taas niin paljon kuin heistä kertovia runoja?
    Onneksi meillä on kieli joka silloittaa kokemuksia -- toisen kulkea sitä samaa reittiä. Vaikka kokemusta ei voi jakaa, matkan voi :)
    Ja joskus voi hetken kokeilla miltä tuntuu istua toisen oksalla :D

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.