Anu Korvenniemi: Eräänlainen syvyys

nähdäkseen tulee laittaa silmät kiinni

*

hiljaisuus on eräänlainen syvyys


*

avaruus tähdittää minut

ntamo



Matkalla, ihon kartalla

Eräänlainen syvyys vie matkalle. Olennaiseen naiseen. Iholle. Syvälle. Se on matka pitkin pintaa (vartalolle) ja sukellus (mieleen).

Se on matka karuun maisemaan. Jäätikön äärelle. Reunalle. Sinne missä vain vahva voi elää. Jään maisemaan. Jään tuntu lävistää monet näistä runoista tavalla johon pystyy vain se joka tietää mistä kirjoittaa.


Runoilija ottaa sanat alleen

Konkreettinen ja kuvallinen kulkevat näissä nuoren runoilijan runoissa usein samaa jalkaa:

ajatukseni vaeltavat sinua

Toisen keho on kuin kartta, jota tutkia; vartaloa voi askeltaa ajatuksin, toisen mieleen voi eksyä.

Ja toisaalta, jaloilla on astuttava vakaasti harhaan, jotta pääsee irti kielellisistä urista. Ja kielen kuluneitten urien rikkojana Anu Korvenniemi on tavattoman taitava. Eikä aito uudistaminen tapahdu kieli poskessa kikkailemalla ja kieltä tietoisesti nikkaroimalla, vaan kumpuaa kyvystä ajatella lateraalisesti tai poikittaisesti tai ristiin ja nähdä asiat omin kuvin niin että syntyy runoa.

Runosta pitäisi puhua runon kielellä, sillä sanan selitys on vain sanan varjo, perävaunu, himmeä kopio, lokki joka seuraa johtajaa. Mutta tämä on runokirja josta on puhuttava, vaikka ei osaisi runoa puhua. Tällaisia asioita ei saa vaieta, vaan ne pitää jakaa. Pitää nousta lumihuippuisen vuoren laelle ja huutaa: lue tämä kirja!

Mutta voiko runoa 'lukea'? Sillä hyvä runo pakenee ennalta määrättyjä merkityksiä ja leikkii latteuksien kanssa. En tiedä hänen pimeäänsä. Yksi tällainen lause, ja minä hihkun: mikä oivallus! Lauseen pohjalta kuultaa klisee; 'en edes tiedä hänen nimeään'. Miksi meitä kiinnostaa ihmisen nimi, rivi kirjainmerkkejä, vaikkei se sano yhtään mitään, ei itse ihmisestä. Eikö paljon olennaisempaa ole tietää mikä toisessa on pimeää?

Runoilija ei uudista vain kieltä vaan ajattelua. Sanotaan jotakin, tarkoitetaan muuta, viitataan yli, kurotaan vanhoilla sanoilla kiinni uutta ajattelua.

Yksi sijamuoto niksauttaa koko merkityksen sijoiltaan:

huulet tuoksuen pihkaa

Yksi yllättävä kytkös linkittää kaksi peruselementtiä, veden ja ilman (meren ja linnut):

aaltojen paluumuutto

Ja paradoksit! Intuitiivisesti tiedän heti mitä tarkoittaa reunattoman tilan ahtaus, vaikken sitä osaisi selittää. Hyvä runo on jotain mitä ei voi tulkita tyhjäksi, sillä sanottava on jo sanottu, yhdellä ainoalla oikealla tavalla.

Löydän täältä lauseita joihin on helppo rakastua:

niin monin eri tavoin
olen sinusta vajaa

Eräänlainen syvyys osoittaa ajatuksilleni lukuisia uusia reittejä kulkea.
Oivallun sivu sivulta.
(Oliko oivaltumisen kielioppi alun perin Anulta? Siis oliko se hän joka kirjoitti jossain että 'kadut käveltyvät'? Sen jälkeen oivalsin ettei tietoinenkaan ihminen ole teoissaan täysin 'in control', ei aktiivi toimija, vaan maailma ikään kuin kävelee häneen, hänen ylitseen, käveltyy hänen kauttaan. Ihminen on passiivi jossa tilanne aktivoituu. (© ha haa, tämä pitää taas patentoida)

Ajatellaanpa vaikka aikaa. En pidä aikaa mekaanisesti mitattavana, lineaarisesti etenevänä janana, mutta silti, en ollut vielä tähän runokirjaan mennessä ymmärtänyt mitata aikaani lampaina. Kuulkaapa tätä, mikä herkku:

tämä on kesän ensimmäinen pitkä yö,
lampaat eivät riitä kertomaan.

---

puhutaanko pitkästä yöstä,
sata lampaanmittaa

Jokainen joka on mitannut unettomuuttaan lampaita laskemalla tietää miten pitkä on sata lampaanmittaa kestävä yö...

Tuho kumpuaa pientäkin pienemmästä

Kansikuvan sienimäinen pilvi hiipii oudon assosiaation kautta heti kirjan toiseen runoon: nainen nimeltä Mo tietää että tiede olisi pitänyt pyyhkäistä pois jo ennen kuin se pääsi atomeihin. Mutta kukaan ei pysäyttänyt tiedettä, ei edes nainen.

Tiede tunkeutui atomeihin, sen ytimiin ja fission kautta vapautti ihmiskunnalle energian ja ennennäkemättömän määrän ydinsaastaa, jota suurvallat viskovat toinen toisilleen kuin tulista palloa, ilman että kukaan uskaltaa sen ongelmaan tarttua. Kunnes naiset synnyttävät kaloja.

Kannen varjo laskeutuu neljännen runon ylle: Nagasaki. Ei, nämä alkurunot eivät ole pelkästään niin arkisesta ja säälittävästä asiasta kuin ihmisen kyvyttömyydestä nähdä, saati käsitellä saasteitaan, vaan näyttö siitä miten hyvä runo hajoaa eri suuntiin, kuten atomi.


Olennainen nainen

Teoksessa näkyy kolme naiseuden kokemistapaa. Pyhä kolminaisuus.

On intiimisti kokeva minä-nainen. Nämä runot ovat hienovireisiä, aistillisia, sisältä koettuja, matkat tehdään toisen ihon kartalla, rakkauden etäisyyksillä, kädenmitan säteellä. Mutta sanallisuutta ei täysin unohdeta lihallisuudessakaan: huuliltani ei vuoda yhtään sanaa.

On perusnainen (hän, sinä ja minä -- ja tässä järjestyksessä). Kaikki se mitä meillä on yhteistä naiseudessa: tätä perusnaista seurataan pienen välimatkan päästä, tuttuus tunnistaen. Pidän erityisesti näistä perusnaisrunoista: naisista jotka tehdessään jotain, tekevät samalla muuta:

katsoessaan viimeisen kerran taloon naiset eivät tiedä muistavansa
hetken ikuisesti,ja miten he
öisin kaipaavat tulla kannetuksi puutarhaan
_____

särkyessään naiset kohottavat kättään,
kauhovat hiekkaa arkulle, tuntevat hiustensa painon

Näistä kuvista nousee myötänaiseus, jokin universaali ymmärrys siitä, että tietyt asiat ovat kuin sukupuoleen liimattuja, yhteisiä, tunnistettavia yli rajojen.

Arkisuudessaan pientä, jättämässään jäljessä suurta.

antaessaan pölyn laskeutua naiset kuolevat hiljaa

Odottaessaan hiljaa nainen alistuu ja antaa minuutensa kuolla. Mutta nainen ei pysähdy tuijottamaan omaa kuvaansa vaan toimii. Nainen ei suuntaudu vain yhtäälle vaan on kuin virtaava verkko. Nainen ei pysähdy, nainen on elämää ylläpitävä ja jatkava voima. Vatkaamisen, kattamisen ja petaamisen mukana kulkee ajatus kätketystä naiseudesta. Jokaisella naisella on salainen rakastettu josta ei puhuta, jonka nimeä ei kuiskata kuin hiljaa itkettäessä keittiöpyyhkeeseen...

Arjesta nousee hienosti esiin naisen vahvuus: vaikka oma unelma olisi toisaalla, hän ei kävele ulos siitä mistä on vastuussa.

On nainen nimeltä Mo. Etäpersoona, toinen. Nainen jota katsotaan kaukaa. Myyttinen nainen. Tämä alkunainen on tunnistettava mutta häntä leimaa myös vieraus, eksotiikka.

Mo on naisrunojen voimahahmo, ydinnaiseus. Mutta mitä Mo kokee, sen kokee myös länsimainen sisarnainen, mitä Molle tapahtuu, se tapahtuu sinulle siskoni, se tapahtuu minulle. Mo on myyttinen luontonainen, villinainen; hänessä asuvat luonnonvoimat, vuodenajat, tuli ja jää, kaikki neljä peruselementtiä. Mo on nainen joka sulautuu maisemaan, luontoon, edes mies ei pääse niin lähelle Mota kuin luonto, edes mies ei jätä jälkeä tähän naiseen:

Mota ei voi häpäistä. -- Mo virtaa kaiken lävitse.

Alkunainen virtaa kaiken kokemansa pahan lävitse. Paha leikkaa Mon kuten veitsi leikkaa vettä ja niin kuin vesi palautuu paikalleen, Mokin on taas ehjä.

Villi ja vapaa

Kokonaisuutena tässä kokoelmassa on hiomattoman timantin viehätystä, ainutlaatuisuuden aitoutta, omaa sisäistä säteilyä. En pidä harkitusti rakennetuista klassiseen kaavaan väännetyistä kokoelmista jotka on hiottu pliisuiksi ja jotka kaikki muistuttavat toisiaan, siisteydessään; luonne on höylätty, persoonalliset säröt pakotettu matriisiin joka tuottaa määritelmänmukaista Runoa, sellaista joka sopii yhtenäiseen rikkumattomaan kokoelmaan.

Koulutettua proosaa jota kirjoittajakoulutuksissa tuotetaan (sic!), suorastaan tulvii kustantamoihin, näin on kerrottu. Tekstissä on kyllä kaikki kohdallaan: siinä ei ole mitään 'vikaa', mutta se ei myöskään sano mitään. Hajuton, mauton. Teollinen?

Runottaret ja muusat tämän teoksen ääntä tasapäistämisen mankelilta varjelkoot!

t. edelleen vapaassa pudotuksessa

eräänlaisessa syvyydessä

© Lukija

____________________________________________
Kursivoidut jaksot ovat suoria sitaatteja tai referaatteja teoksesta

Katu kadulta taivaaseen

KATU KADULTA TAIVAASEEN
(toim. ja suom. Tarja Roinila ja Jukka Koskelainen)

Kaunis runoantologia sodanjälkeisen Espanjan runoudesta ilmestyi reilu kuukausi sitten. Espanjan värinen ja makuinen, jo pelkästään esineenä koskettelemaan kutsuva.
Maistiaisena tästä esteettisestä herkusta runo johon mieleni on mielistynyt:

Jyrkänteiden valo on usein
pelkkää huimausta, ja se vastaa
toteen ja kylmään kutsuun,
salaperäiseen kulkuun tyhjyyden yllä.

Ei se minkä näemme ole
täsmälleen kuvitellussa paikassa:
sitä pitää etsiä aina omasta putoamisestaan,
kallioiden ja nuolihaukkojen,
vain hetkittäin välähtävien sinien
lempeästä tasapainosta. Se arkkitehtuuri
ei tunne pelkoa,
sen ovat linnut rakentaneet,
pohjoistuuli ja pilvet.

Yrittäkää sitten kurkistaa
hiljaisuuteen niin näette
miten taivaan väri pysyttelee
vankan arvoituksen yllä,
loputtoman harhanäyn yllä:
valon häikäisevä, alaston lento
odotetun kesän ylitse,
läpinäkyvä ja loputon

Vicente Valero
(2004)

Vicente Valero

Kuuntelin Vicente Valeroa omin korvin toukokuisena kolean kylmänä kevätpäivänä. Myös Yle radioi tuolloin lyhyesti runoilijan ajatuksia. Pari muistumaa haastatteluista:

– Valeron kotisaaren, Ibizan (ja espanjalaisen runouden laajemminkin) runotraditio on kolmikielinen: espanja, katalaani, arabia. Myös koko välimerellinen runotraditio on monikielistä: italiaa, kreikkaa, arabiaa...
– Runous on kuitenkin kieli joka ylittää yksittäiset kielelliset rajat, se on universaalia ihmisyyttä ilmaiseva kieli: "runon kielellä pystyn sanomaan jotakin mitä en muuten voi ilmaista, se on toisaalta intiimi, toisaalta kansainvälinen kieli jolla ilmaisemme sitä mitä olemme ja mitä haluamme olla", sanoo Valero.
– Valero kokee kuuluvansa modernin runouden jatkumoon, Jiménez heistä yhtenä tärkeimmistä vaikuttajista. (Jiménezin runo Viimeinen matka saatteli äitiänikin matkaan – kuolinilmoituksessa). Kolmeksi merkittäväksi mestarikseen Valero nimeää Valenten, Gamonedan ja Rodríguezin. Valeron runoilijaminuus kumpuaa sekä modernismin että Välimeren perinteestä.
- Valeron runoudesta: "etusijan saa keskittynyt, tietoisen lyyrinen ilmaisu, joka karsii hälyäänet pois ja kurottaa näkyvän maiseman taakse" (Koskelainen).

T. S. Eliot: Neljä Kvartettoa - Four Quartets

Tartuin tänään Juha Silvon suomentamaan T. S. Eliotin runoteokseen:

Neljä Kvartettoa - Four Quartets

Kirjoihin ei tarvitse suhtautua lineaarisesti sen enempää kuin aikaankaan, joten aloitin lopusta. Jumiuduin heti suomentajan Jälkisanoihin ja huomautuksiin ja sinne kätkettyihin vastustamattomin viisauksiin.
en ma fin est mon commencement -- lopussa on alkuni

Tämän T. S. Eliot sovelsi enemmän filosofiseen ja vähemmän uskonnolliseen muotosisältöön: Alussa on loppuni.

Alussa on loppuni sisältää usein jankkaamani ajatuksen (eikä taatusti originaalin) siitä, että lapsessa on vanhus, vanhuksessa lapsi -- ja että elämää synnytettäessä syntyy samalla kuolema. Elämä ja kuolema eivät ole samanaikaisesti yksilössä läsnä ja silti: ei ole toista ilman toista.

Kirjallisuuden suomentaminen on tavattoman kiinnostavaa. Se on kuin vieraan maailman tekemistä näkyväksi. Ensin pitää tavoittaa toisella merkkijärjestelmällä toteutettu ajattelu, kääntää sen koodit itselleen tutuiksi, antaa merkityksille juuri ne oikeat, toiskieliset sanat joissa merkitys voi toteuttaa itseään uudestaan.

On upeaa, että runoteoksia julkaistaan vielä kaksikielisinä laitoksina! Teoksina jossa alkuteksti juoksee paralleelina runona pitkin parillisia sivuja ja käännös myötäilee parittomilla. Pelkkien käännösrunojen lukeminen ilman alkurunon tukea on usein ohut kokemus, jollei kääntäjä itse ole runoilija. Ja pelkän alkukielisen runon maailmaan tunkeutuminen kysyy taas täydellistä kielitajua.

Jos taiteilija on eräänlainen vankila josta taideteokset pakenevat (Jean Cocteau), kääntäjä on toisenlainen vankila, joka yrittää pyydystää tekijöiltään paenneita teoksia pukeakseen ne toiseksi, jonka ydin on kuitenkin sama. Epäilemättä nämä uudella kielellä ehostetut taideteoksetkin pakenevat lopulta kääntäjiltään, vaikka lieka onkin jo lyhentynyt.

Silvo selvittää jälkisanoissaan raamatullista lausetta alussa oli sana:
"…kieli on ollut olemassa ennen meitä, se tulee meille annettuna, me kasvamme siihen ja siinä "me elämme, liikumme ja olemme". Kielen tuolla puolen on hiljaisuus, joka kokijasta riippuen on jo täynnä kirkkautta tai hämäryyttä. Onko se sanattoman ruumiin hiljaisuutta vai jotain reaalisesti transsendenttia, johon ihmisellä on mystinen pääsy kielellistämistä kaihtavien kokemusten kautta?"

Kiehtovaa. Kieli ottaa etäisyyttä. Se syntyy kuin kalvoksi ihmisen ytimen, kokevan minän, ja maailman väliin, kuin verkkokalvoksi joka näyttää näetyn muodon niin, että se on ihmisaivoille ymmärrettävää. Kieli ottaa etäisyyttä, kun taas puhdas kokemus, ruumiin kokemus ei verbaalistu.

Ehdin lukea itse runoja vain pari sivua, ne jo sitovat itseensä ja vaativat jatkoa; jo yksin ajan olemuksen pohdintaa saa minut kyllä palaamaan. Jopa vanha kirjallisuus-analysaattori käynnistyi sisälläni. Tällaista runoutta on pakko ajatella, ja kun ajattelu käynnistyy, se raivaa sanoista omia, alkuteoksista ja -kielistä riippumattomia polkujaan:

(T. S. Eliot:)
What might have been and what has been
point to the end, which is always present

(Juha Silvo:)
Mitä olisi voinut olla ja mitä on ollut
viittaavat samaan loppuun, joka on aina läsnä

Ja toisaalla:

Time past and time future
What might have been and what has been
Point to one end, which is always present.

Mennyt aika ja tuleva aika
mitä olisi voinut olla ja mitä on ollut
viittaavat samaan loppuun, joka on aina läsnä.

Mutta entä jos toteutunut ja hypoteettinen / mennyt ja tuleva aika eivät viittaakaan tarkasti sanoen loppuun vaan epämääräisempään lopputulemaan, päätelmään -- tarkoitukseen -- jossa myös aika on edustettuna? Eikö loppu ole silloin sana joka rajaa liikaa?

Toisen kohdan jonka olisin suomentanut toisin, perustelisin rytmiikalla, linnun laulun temmolla:

(Eliot)
Quick, said the bird, find them, find them –

(Silvo)
Äkkiä, sanoi lintu, etsi, etsi heidät

(Lukija)
Äkkiä, sanoi lintu, etsi heidät, etsi heidät

Alkukielinen find them, find them, muistuttaa rytmisesti talitintin toistosäettä ja vaikka tässä oli kyse rastaasta, enkä tiedä minkä rastaan lauluun viitataan, uskon että tiettyjen kokonaisuuksien toisteisuus on linnunlaulun eräs peruskuvio.

(Eliot) ...had the look of flowers that are looked at
(Silvo) ...näyttivät kukilta joita katsellaan

Häviääkö tuosta suomennoksesta kukan 'tietoisuus' katseen kohteena olemisesta? Katseltujen kukkien katse? Idea että kukka katsoo katsojaansa, eikä vain näytä siltä...

***

Nyt on aika noudattaa Eliotin sukuvaakunan tunnuslausetta:

tace aut face
vaikene tai toimi