Kirjailijavierailu: Paolo Giordano

Alkulukujen yksinäisyys
Italiankielinen esikoisteos
"La solitudine dei numeri primi"(käännetty yli 20:lle kielelle).

suomennos: Helinä Kangas

Paolo Giordanolla oli takanaan huikea viikko: torstaina hyväksyttiin hiukkasfysiikkaa käsittelevä väitöskirja, viikonlopun hiihtoreissun aikana koti ryöstettiin ja maanantaina – lento tuntemattomaan Suomeen, hyiseen pakastimeen. Oliko mies raunioina, edes hiukan hermostunut? Ei vähääkään. Olemus huokui horjumatonta rauhaa, stoalaista tyyneyttä jota ei ryöstetyt kultakorut ja merkkivaatteet, ei edes kotirauhan raiskaus järkytä. Ainoa mistä Paolo kantoi huolta oli ihminen: – En olisi halunnut jättää tyttöystävää heti murron jälkeen yksin, hän oli hirveän peloissaan.

Julkisuudessa monet kirjailijat esittävät omaksuttua kirjailijarooliaan suurin sanoin ja elkein. Paolo ei poseeraa, ei ryömi itseään isompaan osaan; kamerat eivät muuta syvää, intensiivistä katsetta. Haastateltaessa Paolo on Paolo. Symppis ja jotenkin pilaantumaton.

Paolo Giordano ei keskity itseensä vaan kirjaansa ja kertoo: – Oli tavallaan onni debytoida kirjallisten piirien ulkopuolelta; fyysikkona, ennakkoluulottomana ja painolasteista vapaana. Omituinen eläin herätti kiinnostusta vähän pölyyntyneissä ja ikävystyneissäkin kirjallisissa piireissä ja yleisöltä sai vain hellää kritiikkiä. Mutta mitä suositummaksi ja palkitummaksi kirja osoittautui, sitä kriittisemmäksi kävi kohtelu; reaktiot kääntyivät vastaisekseen ja pian etu oli menetetty. Italiassa on Amazonin kaltaiset nettisivut joilla kirja-arvioita voi tarkastella graafisina käyrinä: sitä mukaa kuin palkintoja alkoi kirjalle ropista, suosiokäyrän lasku jyrkkeni. Paolo jättää vaatimattomasti mainitsematta että tietoisuus kirjasta räjähti nopeasti Italian rajojen ulkopuolelle: Alkulukujen yksinäisyys oli Euroopan 4. myydyin kirja vuonna 2009.

Mikä tahansa erikoiskieli tuo lisäarvoa kirjallisuuden kenttään; tarjoaa uutta ainesta, ideamaailman jolla rikastaa teosta. Paolon erikoisala oli matemaattinen kieli. Suoraa, täsmällistä ilmaisua; symmetriaa, matemaattista analogiaa jolla on helppo kuvata kahden olion rinnakkaista yhteiseloa. Ei pidä kuitenkaan tiivistää inhimillisiä tunteita matemaattisiin kaavoihin, lukujen täydellisyyteen: vasta virhemarginaali tekee yhtälöstä kiinnostavan, tietää Paolo.

Kirjan päähenkilöt, Alice ja Mattia, ovat lapsuudessaan vaurioituneita, virheellisiä kappaleita. He ovat alkulukukaksosia, joita riivaa kyvyttömyys kohdata toista, kommunikoida. Toista voi hipoa läheltä, mutta ei kohdata, ei koskettaa. Ihmisen ydin on jotain jota ei voi jakaa, mutta kuitenkin jopa nämä kaksi virheellistä kappaletta kommunikoivat keskenään, yhteys ei vain ole verbaalista. Alice ja Mattia asetetaan vastakkain luomaan vahvan vastapoolien jännitteen, mutta heissä on myös paljon samaa, ovathan he ikuiseen erillisyyteen tuomittuja: välissä on aina jotain joka estää kosketuksen. Yksi kirjan merkillisesti mieleen jäänyt kohta onkin: se että pitää itseään erityislaatuisena, on pahinta; sitä rakentaa häkin oman erityislaatuisen itsensä ympärille eikä päästä ketään lähelle. Mutta kaikkihan tuntevat olevansa jotain erityistä, jokainen tahtoo olla jotain. Paolo tähdentää, että juuri kirja tarjoaa keinon löytää yhteyksiä ihmisten salattujen sopukoiden ja pimeidenkin häpeäkokemusten välillä.

Ekstrovertista italialaisesta mentaliteetista huolimatta Italian kirjallisuudessa kuvataan kumman paljon kommunikaation puutetta. Kirjallisuus jos mikä on reaktiota ympäristöön. Suulas, iso iloinen italialainen perhe onkin myytti. Paolo rikkoo tietoisesti italialaisia kliseitä, näyttää toisenlaista kuvaa: Alkulukujen yksinäisyyden maa on kylmä, vähän kuin Suomi; ympäristö on etäällä, anonyymi, kaupunki nimetön, kuvatut perheet epäitalialaisia, poikkeavia – eivät kuitenkaan harvinaisia. Paololla on ristiriitainen suhde perheeseen; ei hän tiedä mikä on onnellinen perhe, hän vain kyseenalaistaa luuloja ja kaavoja. Paolo ei tuomitse Alicen tai Mattian vanhempia. Eivät he ole hirviöitä vaan normaaliperhettä. Mutta ikävä kyllä, keskinkertaiset vanhemmat eivät voi ymmärtää nerokasta lastaan: Mattiaa. Alicen isä taas toteuttaa omia kunnianhimojaan lapsen kautta, traagisin seurauksin. Paolon muistaa myös omia traumaattisia lapsuuden kokemuksia, esim. urheilutunneilta: pojat komennettiin korkealle korokkeelle josta piti pudottautua selkä edellä silmät suljettuina suoraan taaksepäin – matto sentään oli alla. Paolo suostui siihen vain kerran.

Alkulukujen yksinäisyydessä asioita ei siis nimetä. Lukijaa ei sidota. Ajatukselle jää tilaa rivien väliin, lukujen väliseen avaruuteen. Erityisesti minua kiehtoo tuo asioiden nimeämättömyys, ettei laputeta eikä niputeta (mikä on edellytys ajatuksen vapaudelle). Kipupisteitä ei osoiteta karttakepillä: anoreksia (Alice), itsensä viiltely ja polttelu ja autisminkaltainen sulkeutuminen (Mattia). Koko maantieteellinen miljöö on anonyymi (kyse voi olla mistä tahansa Italian kaupungista), Mattia lähtee jonnekinpäin Pohjolaa, vain Pohjanmeri mainitaan nimeltä. (En voinut olla kysymättä Paololta mihin kaupunkiin hän Mattian vei, ja paljastettakoon se tässä: Kööpenhaminaan).

Paolo antoi kirjansa Alicelle ominaisuuden jota eniten arvostaa naisessa. Miehet eivät kuulemma osaa heittäytyä tilanteen ja roolin ulkopuolelle, unohtaa itseään, tempaista toista mukaansa, siksi Paolokin myöntää halunsa tulla vedetyksi mukaan jottei itse jähmettyisi paikoilleen. Alice on tavallaan hyvin itsellinen, itsevarma. Aloitteellinen Alice ottaa Mattian ikään kuin kokonaan kannettavakseen. Toisen kannattelu on rakkauden ilmenemismuoto, ja tunne Alicen ja Mattian välillä on rakkautta, vaikka se jää osin vajaaksi, täyttymättä. Rakkaudesta tulee syvää ennen kuin se ehtii muuttua vaistonvaraiseksi, aistilliseksi – fyysiseksi. Koska läheisestä suhteesta tulee jarru myös fyysiselle vapaudelle, todellinen rakkaudenosoitus on antaa toisen mennä.

Paolo Giordanoa ei kiinnosta kirjalliset kiiltokuvat kauniisti käyttäytyvistä nuorista, mutta ei hän tunnusta groteskia ääntäkään omakseen, eikä lähde herkuttelemaan henkilöiden kauhugallerialla. Paolo tuo esiin nuorten pelot ja heikkoudet, humaanit piirteet. Henkilön kiehtovuus on sidoksissa epätäydellisyyteen, myös fyysiseen epätäydellisyyteen. Paolon tyylikeino ei ole kuvata tunteita suoraan, vaan tuntemuksia ruumiin epätäydellisyyden kautta. – Rakastan kömpelöitä ihmisiä, tunnen itsenikin kömpelöksi, sanoo Paolo. – Mutta olennaista on, että on sinut oman kömpelyytensä kanssa; on käytettävä itseironiaa voimanaan. Nykytyyliin kuuluu, että näytetään itsevarmalta; onnellisuutta esitetään pikemminkin kuin että onnellisuuden tilassa ollaan. Mediasuuntautunut näytöksellisyys valtaa alaa, jopa kirjailijat työstävät tätä.

Kun Paololta kysytään kuinka paljon Mattiassa on häntä itseään, Paolo nostaa Mattian itseään älykkäämmäksi, mutta yhteneväisyyttä toki löytyy. Paolo koki, ettei pysty olemaan fyysikkona niin hyvä kuin tahtoisi, ei superhyvä, ei tarpeeksi rohkea jatkamaan uraansa. Häntä alkoi pelottaa: ei kyennyt lähtemään ulkomaille kuten Mattia, vaan hylkäsi tietoisesti fyysikon uran. Fysiikan Nobelin palkintoa Paolo ei tule pokkaamaan koskaan, mutta kuka tietää, ehkä kirjallisuuden... Kirjoittamisen eteen Paolo onkin valmis tekemään aivan mitä tahansa. Sanooko niin joku joka pelkää?

Entä mitä mieltä Paolo on haastatteluista? Hän ei oikein pidä niistä: ikään kuin kirja sinänsä ei riittäisi, ikään kuin kirjaan pitäisi vielä lisätä jotakin.
Kuten kirjailijan kasvot?
Vaikka en ulkokirjallisiin seikkoihin ihan vähällä haksahda, olin harvinaisen iloinen tästä kohtaamisesta!

Italia sai kasvot, joita katsoo mielellään.

© Lukija

Kirjoitus pohjautuu Leena Taavitsainen-Petäjän vetämään haastatteluun ja tulkkaukseen, (osin myös Ella Kannisen Giordano-haastatteluun Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla).

© Lukija

Paolo Giordano vieraili Suomessa helmikuussa 2010